ENSIMMÄINEN LUKU Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjai-sella rinteella, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympänstö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa peliot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alia on niittu, apüaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja nin-saasti antoi se heiniä, ennenkuin joutni laitumeksi kylän kar-jalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä enti-sinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vas-taan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seit-semän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa, Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen pÜristänsä ja tuu-hea metsä kasvanut sijaan. — Ja tämä on níiden seitsemän vel-jen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan. Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuo-mas, Aapo, Simeoni, Timo, I^auri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juianin, vanhim-man veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kier-rosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus koh-talainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jältimmäi-nen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioit-tensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhtei-sesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun- S Seitsemän veljestä karvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on sil-mään pistävä. Heidän isäänsä, joka oli ankaran ínnokas metsamies, kohtasi hauen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli akeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontío kuín mies, löyttün kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tan-terella. Pahoín oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä ro-teva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhna, — Mutta näíden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet ísältänsä šaman voimalhsen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakeotelivat sa-timia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa. Äiti kyllä koetti sekä míhteilla että kurilla saattaa heitä työ-hön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille hänen yrityksillensä. Oh hän niuutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kau-kaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkön-säpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivat Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa vüttauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisa-rensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta, Naitä hänen jutelmiansa kuultehvat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mie- Ensimmäinen luku 9 luisasti eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan seíkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen. Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät kototalonsa ruhen alia kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko, kutsuttu »Männiston muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieieen paistetut munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saatüstansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri silloin vielä ättinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle solisevalle ojalle pi-meässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he maittavan atrian ja astelivat sütä tyytyväisinä ko-tiansa taas. Mutta kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmu-myrsky; sillä olipa jo heidän tekonsa tullut iími. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaaUa katsannoUa kiirehti vel-jeksiä vastean heidän äitinsä, kädessä vinkuva ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria, vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan, huolimatta äitinsä huudoista. Mení nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuu-lunut; ja tämä heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa muuttui pian murheeksi ja säahn kyy-neleiksi. Hän läksi heitä etsimään, etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa, Saipa asia yhä kamalamman muo-don ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui 10 Seitsemän veljesta koko Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko seka niiona että vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä rivinä urkkimaan ympäri metsää. Bnsim-maisenä päivänä etsivät he läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena päivänä siirtyivät he kauemmas ja koska astuivat korkealle mäelle, näkivät he etäältä erään súon partaalta sm.sen savupatsaan kiertoilevan ylös ilmaan Tarkasti merkitSIvät he suunnan, josta savu suitsusi, ja sitä kohden jat-koivat he retkensä taas. Viimein ükemmiiz jouduttuansa kuuli-vat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla: »Elettünpä ennenkin, Vaikk' ojan takan' oltiin, Ojapuita poltettiin Ja ojast* oltta juotiin», Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtiü suuresti-silla han tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsa tulmuijan paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt var-maan havaitsivat lähestyvänsä karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja sitten heitä lähenemään üuja.suudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan päähän hei-dän majapaikastansa. _ Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäiu vel-jekset kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä as-kelta, seisahtui se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oh k.ven juurelle havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juham sammaleisella sijalla, katsellen ylös püviin ja lauleskel-len. Kaksj, kolme syltää koijusta loimotti iloinen valkea ja sen hiihstössä korventeli Simeoni ansalla pyyttyä teereä päivälli-seksi. Aapo ja Timo no'etuiüa kasvoilk - sillä olivatpa he askettäm olleet tonttusilla - paistehvat nauriita kuumassa tuhassa. Plenen saviropakon partaalla istui äänetönnä Uuri tehden savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä Ensimmäinen luku TT heitä jo aika rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli Tuomas: sylki maakivelte vahtoisen syljen, asetti sühen tulisen hiilen, ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein tuima kuin tavallinen kivää-rin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen savu kivien välista pyörähteli ilmaan. Juhani. Elettiinpä ennenkin, Vaikk' ojan takan' oltiin .. . Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin kädessä, te mullisaukon pojat. Aapo. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen pas-siin. Voi meitä hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla räh-mästelköot ilmi-taivaan alia. TlMO. Jumalan taivas kuitenkin. Aapo. Asua täällä susien ja karhujen kanssa. Tuomas. Ja Jumalan kanssa. Juhani. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! Jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja raumün silmällä, nun selvästipä näkisimme, kuinka koko joukko suoje-levia siipi-enkeliä on meidän piirittänyt ja kuinka itse Jumala haimaana äijänä istuu vallan keskellämme tässä kuin armahin isä. Simeoni. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka? Tuomas. Hän mielisi peitota meitá paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä joutuisimme, Juhani. Ai poika, saisimmepa saunan! Tuomas. Saunan, saunan! Juhani. Kipinöitsevän saunan! Nun, kylläs sen tiedät. Aapo. Se viimeinkin on saatavamme. Simeoni. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä otta-maan se sauna ja päästä kerran näistä härkäpäivistä. Juhani. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teu-raspenkkiin, veikkosem. 12 Seitsemän veljestä anXa^Jrttdet' "*? *« ^styy ja mei]Ie ei «umerauraan syntyissamme turkkia niskaan i ÄÜEÄ"totía mare! ia tu"a ,6~ ^aüri. Ollaanhan täällä vielä. JuHAm. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen Jtmri nifn-Mutta onpa sinulla sielIä ^ ^ ^ ^«^ «1 ~ kari. IlSpa Smusta oikein tukkomaa- Tuomas. Oikein fläätälä äs™ - * *--^ ^ °* Ttomas. Tekee poikia kuin mies Püvi ZS^m JSf VelJet*veljet'joudüttakaa * muiua nnnľw^f' ' mpee m°tkottamaari. Pane tuSľa PanKeetehU7aa ""** *™ --in paistavalle kyljelle sÍeokt M Pa°nVU0rOlähteänauriita raisin? jZrH!rnPa 0n taaSen käymÍnen *"*» ^hön. Ensimmainen luku 13 ilman muuta synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo píení variksenjalka minua juuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Sütä oikeasta haasalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kylíä luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiä. — Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomastí mitä ker-ralla kupuumme mahtuu. Aapo. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokka-lan naurismaan ja etsímme itseílemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät. Jahtivouti. Ei yhtään surua sütä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän piirittänyt aivan sukkelasti. Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä ryn-käsivät ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti: »apajassahan olette, luikkarit, koreasti apa-jassa, josta ette päase enuenkuin on teítä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi teille, mitkä jalkajuonet olette meilie saattaneet, luikkarit. Tanne, muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakyntta, niin onpa tässä teille apumuijia», Seu-rasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kii-vaasti kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti va-kuutti heidän kuitenkin saaneen lüan liepeän saunan. Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, iäksivät he kukin kotiansa, niin myös äiti poíkínensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli karkuiaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakan-nut myrsky. Vieläpä rakentaessaan pojiilensa atriaa laukkutuo-lille metelöitsi eukko, uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalía. Mutta nähtyään, millä nälän ahneudella he iskivät hampain H Seitsemän veljestä leipään ja silakkaan fctetwi hat, , AT ÄÄ2 'kJa tämä oli <■*«ieid- leikkiä he vielä miehuuwľľ ^ ktekonlyô™nen, jota He siUoin, jae tXa Itl n 'S "****«* **»Z tumpikinpLp^tľl3 kO0n' taÍStdÍVat M™*tí. »sein kartusta miehelle viten vľ ^ ,a P°nnahti vat leikistä, di yhdeniaT 7°*' ** ettá kun he P** paivät: kesät metsissä toi mnn L ľ, heidari onoroutensa moukseen ja huolta ni*Z , P*»«mastä perin ku- B«Ä Mutta puuhaa ia Lt ľ a kuitel*^ ollut oli kaikessa virkansl toime^Íi t *!?* ^ r°Vasti kin laiskalukijoille oli ^ *^™ "*******>• U«m-taikk,a keino a työ ^nuT ' ^^ *" k°htaa* lautamiehenkauttaoiihľn^ľ +ľ Sllmänsa- °ikeinPa ^ tavalLta JJÄSSÄ ^ ^ «* oppiaksensa lukemaan Jľľľi ^ lukkarin luoksi kotona ava^^il^^ naitä -***, «tuessaan verset ^^^^ ^^ Ensimmäinen luku 15 Aapo. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio, Veljett toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa. Juhani. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää. Simeoni. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämnie ollut aina tahán päivaän astí. Timo. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo! Juhani. I,iian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian liuoli-mattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisans». Aapo. Mutta jo on aíka viisastua, aika on panna kaikki halut ja bimot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyó-tyä, vaan ei sitä. joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kun nialli seen kuntoon taas! Juhani. Oikein haasteltu! EJnsiksi käykäämme lannan kimp-puun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myós; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain. Aapo. Miksi ei jo huomenna? Juhani. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina. Aapo. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on íaíta: Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyvaisyyttä, niin yksi olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oíkeus ja velvollisuus on Juhanin sekä hänen esikoi-suutensa että äitimme määräyksen kautta. Juhani, Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun! Aapo. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyödyksi. IĎ Seitsemän veljesta JuHANi. Parastani tahdon feoettaa Mn+t-, t. sitte ilman könistämistä ja S £2* ľT ***' koettaa. ™**aal Mutta parastani tahdon Aapo. Ruoskaa? Juhani. Jos min tarvitaan, näetkös Tuomas. Púhu koiriUesi moskasta *iaan syrjään. vám«,« ja sarvet pan- Jtaa Tarkasti kuitenkin määrättaköon keskinaiset suh- Aapo. Ja kuulfcaamme jokaisen mieli JüHAm^Mtä sanot, Umi. harvasanainen aina> _Udm Saaommpa jotain. Muuttakaamme metsään h Um kaamme hiiteen tämän maaihnan pauhu J* Cltta" Juhani. Häh? Aapo. Mies hourii taas w«. SÄT""nyyteen'ios * tehd°t- moka. Vuosittain *LZ * ľ^ me'üe SÍUoÍakin tal<*ta a. vuosittain antakoon talo meille kullekin n„„T i MuttaminätíľdTetiľľ1^^ Mttom™i- kannalta. mína üedan, ettei yksxkääa meistä kernaasti siirry Juko- Ensimmäinen luku ±7 lan armaitten alojen vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen titamme ahtaus, vaan onpa väljyyttä seitsetnälle veljelle näilíä mantereilla, Mutta hän, joka aikaa voittain tuntisi halun perus-tamaan ítsellensä oman asunnon ja perheen eikä kuítenkaan mieli tässa lain voimalla ja maamittarikustannuksilla käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytya senraavaan etuun? Perikôon hän taíosta kappaleen maata, j ohon hän rakentaa huo-neensa ja pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsel-lensa metsästä heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi nautaa. Ja ilman yhtaän veroa ja ulos-tekoa viljelköön tilaansa ja nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen rauhassa omalla pohjallansa. — Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä sanotte. Juhani, Jotenkin jarkevasti aprikoittu. Ottakaamme pun-nittaviksi ne pykälät. Lauri. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut haíunsa siihen kauppaan; mutta vähin-täkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talón. Teh-käämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koi-rinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivän-kaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. — Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivat vuosien kuluessa. Juhani. Onko peeveli riívannut sun aivos, poika? Eero. Ellei peeveíi, niin metsäneíto. IvAURi. Nun tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, sušia, mäy-riä ja pöyrykarvaisia, karhuja. i8 Seitsemän veljestä JuHANi. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti. Eero. Sünä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalte ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vnoripeikot? Lauri. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rah alia suolaa ja leipää. Eero. Nahoista saamme vaatteet, mutta líha, verinen, höy-ryävä liha olkoon ainoa raokamme; suolaa ja leipää eivät tar-vitse apinat ja papiaanit metsässa. Eauri, Nun tuumailen ja kerran teen. Tino. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emmeř Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pit-känä kantona kaskessamme, Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuoltoin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero? Eero. En, veljeni, vaan vieíäpä »suolojakin saat jos marjoja tuot». — Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästa oikein suden trávia. JuHANi. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen. Lauri. »Toisen kerran tullessa on botoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä lunle, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin, — Vappuna mnutan. Timo. Kukatiesi tulen mina kanssas. Lauri. Minä en kiellä, en käske; tee nünkirin sydämesi par-haaksi katsoo. —- Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on val-mis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, Ensimmäinen luku, ■ k* ™i leoään vasta rauhan majassa, kuul- JUHANI- Tuomaskm! SmaKo n TUOMAS-Elleivatajatp« ^^ Jükolan Lauri- Minä muutan Vappun taloa makean leivän P^ me müütamme tästä Sompion Timo. Sinä ja mma me kaks^ s.olle kuin kevärset **& ^J^* tunnustan, mm Laurin aikeessa on sala sta ™*a ^ana ilmaa ihanan veli! tuntuupa kuin näkism sen metsan lakeuden. ^i-H-i - Muuttaa metsään! Miksi? MPO. Te bullnt, nuta aatto^ ämme ^ Onhan meillä talo ja huoneekat to ^ J.HAKI. Tosi, meiUä on «J^^ bajahtea. MutU pain, min kanau kmn se ^^ST^ mirin niskoin, vastoin miehen ***** ^^vi-eiset tnntissa kolisee. jonnepiankintast.vi^; ^J^ nyt iskemme peloit - Nun, talonpidon to meen£ra ^ .^ tassa tavalla vauhdffla; ja kaykaamme taas^ py ^ ote^nom«^^-^2t jotenkin järke-mUkaan on Aapo ylm»dta»Jba*m kohdastamme västi; ja kaikki käy ?^™^L. Mutta kas Jos rütaa kohotteiksi. nünkauan kuin tuo vanha JÄKÄ— «■»-'■— 20 Setisemän veljestä Tmo. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vaka-vaksi taatoksi vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihou-suíssa ja punaísissa lüveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa, Sellaisena ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia. Simeoni. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntia. Tmo. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se sarvipää saatana helvetista, mutta sellaisena pok-kona, kuin sanoin, hän astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sita en voi auttaa. Juhani. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäamme asias-sa. — Aapo, mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän tor-pistamme: Vuohenkalmasta ja Kekkurista? Aapo. Muistettava on, että nüden molempain hallitsijat möy-rivät kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois — joka oliskin väärin —- niinkauan knin on heülä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tüasta jonkun vanhuuden turvan. Nim on laita siinä kohdassa. — Mutta katsellaanpas erästä toista seik-kaa, joka luullakseni on jotenkin näpäkässä. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se j oko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meüle elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo Üman aitan polulla astelevaa ciiiiin-tää . . . Ttmo. On nünkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi. Aapo. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on nünkuin pilvinen päivä, ja sen peiheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta, Mutta hyvä emäntä on talon kirkas Ensimmäinen luku 21 anrinko joka valaisee ja lämmittää. - Katso: ensimmä.sena £2 hän aamuUa vuoteen, sotkee taikinansa, f*°^ SSL sunuta poytään, evastaä «^-J^S— rehtii hän kiulu kourassa tarbaan, lypsamaan kujavan karjansa^ Ční leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän aaressa nyt SLhtaa hän tuolla peräpenkin päässä lemä kamme^a£ nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavas a kSaÍtlľSlta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, vumem teSnlapsi rinnoiUa, einehtii, syö kimpaleen leipäa ^ sSkan ja ryyppaä haarikosta pümää päälle. Mutta «P« ^ Í hinakTnPtalon uskolUsta vartijaa portaalla, db.££ ioka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. - J*»* &*» flľhyorii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, «£"*£ taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen lervaksi ja pa^taa hrtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: paivan ísSľssa on hänellä leivät katossa, vaxras ladottuna vaxtaas n o£a itis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa. nuesten tuüessa nSas" vartoo heitä höyryävä illaUinen pestylH poydaih, amissa on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsaa ^iaTsL nautojansa, Ja kmlussa helluu ^ ^v. vahtoinen harja. - Nun hän hyöru ,a pyom mm hanjkaar^yy Z keikkuu- ja vasta, koska toiset jyräävat jo sikammassa iia kallisL hän siunaten vuoteellensa. Mutta edian vxela-ľäíóle työnsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta han yon "kiest nousee]sijaítansa hetkettäisin, t-—^ viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. - Tämä, veljet, on oivallinen emanu, Jhhan, Hyvin puhuttu, Aapo, ja kasitanpa P^^ tuLn. Se, nimittäin, pyrkii taivuttamaan nunua na«n. Niin, mina ymmarran. Vaimo, sáno* srna on tarp elhnenJ»p pale hnoneenhallituksessa. Tosi! Mntta álappas huoh^Ttanw. Lulakseni, täyttyy piankin. No ^T^Z^ľl^ nxieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttoon, josta toivon saavani 22 Seitsemän veljestä oktáva isannyys Jnua **£ISSSSS£. ^ hartiorta painaa taallä hirmuinen taakTa t ' ^ Tuomas. Sinun? Mitä vasten? »ÄSS?1taomaa'e,tä sd,aiM *«*«** tata» tatan.lt. rim™° ľ?' ľ"'"1" )£atriai"al k°°»taa JUHAi"-SentahdonSanoahuikaiIematta Likt, i^ tomasti gaštan, on »Mannen muoľnľventf * fľ T* aapo. Hm. Juhani. Miíä sanot? Aapo. Hm, minä vaan sanon Tuomas. Kiusallinen asia taoZľ Ven,a' ** te! *«* *« V «*™„ ,sän Aapo. Hm, vai Venia. Juhani. Mitä temörisette> Mntto aw - - j« «a*» meia SÍÍ2KÄ ZTvis,a"^ taaksi! * ŕuhukaa suunne puh- .A-0- Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti aska- rointit. Ensimmäinen luku 23 SnuEONL Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi m"° Aapt, tt., ■ ^etessa- Tulta ja sarvipäitä! Euro. Mielinpä sitä pöllyttää hien»n Ensimmäinen luku 25 Eero. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä letikas. Sitähän minun tulee armo; sillä se jo tutisee ja tärisee knin kerjäläinen. Juhani. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos. Aapo. Juhani! Eero. Lyö! Luulenpa, että sataa täaltä takaisin ja ehkä sataa oikein rakeita suuria ktiin halkoja. I,yö tänne! Juhani. Kyllä. Aapo. Et lyö, Juliani! Juhani. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs, pehmitänpä muutoin pääsi, Ota halkos! Aapo. Missä on järkes? Juhani. Tässä visapäisessa halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen, Aapo. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. — Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaanime kuin hullut sudet, — Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja kaik-kein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme jarjen kannalta katsella tätä seikkaa, joka saattoi veljet halkosiileen, niin luu-len, että laita on näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen, Näenpä siis parhaaksi, että käymme kaikki miehissä ja yhťaikaa hauen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, ky-syen hartaaUa mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittaköön onnensa päivää, mutta toiset tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön kiusansa, toivoen, etta hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin 2 6 Seitsemän vebjestä teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja iütimme kirkastetut haamut astuvat ufos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kültävän pilven, katselevat alas päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas nun, Juhani, kas nun, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Uuri,' juun niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielis-tymme!» Juhani. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään. Simeoni. Me kütämme sinua, Aapo. Juhani. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni. Timo. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta tahdoinkin. Simeoni. Aapo pitaä peilin edessämme, ja sütä häntä küttä-käämme. Eero. Hanta kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi». Simeoni. Pilbkaa, pilkkaa ja virnistystä taas! Timo. Ole tekemättá pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä, Aapo. Ah, niin nuori ja niin paatunut! SrMEom. Nun nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes. Juhani. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täyty-vämme antaa sinulle oikein isän kädesta. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi. Simeoni. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydä-mensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta teh-käämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos. Eero. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädesta. Simeoni. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua! Eero. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi hatjennut. Ensimmäinen luku 27 Juhani. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta. Simeoni. Kas niin, Juhani, pida häntä koreasti polvillasi, minä lasken housunsa alas. Eero. Älkää helvetissä! Juhani. Turhaan pyristät, knääkkä. Simeoni. Äläppäs häntä hellita. Juhani. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et. Eero. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen! Juhani. Sita sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea! Simeoni. Herra varjele sitä sappea! Juhani. Keppi tänne, Timo! Timo. Enhän sitä löydä. Juhani. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla? Timo. Ja tämäkö? koivuinen? Juhani. Sama juuri; saatappas se tänne. Simeoni. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan. Juhani. Kyllä minä tiedän. Lauri. Ei yhtään iskna, sanon minä! Tuomas. Antakaa pojan olla! Juhani. Hän tarvitsee vahän saparollensa. Lauri. Et nyt koske häneen sormellaskaan. Tuomas. Laske poika irti! Paikalla! Timo. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä. Simeoni. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun. Lauri. Älä koske häneen. Aapo. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsa päälle. Juhani. Mene nyt ja kiitä onneas. 2$ Seitsemän veljestä Smeoni. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen, mielen ja kielen, Timo. Mutta minä menen ma'ata. Aapo. Katselkaamme vielä yhtä pykälää. Timo. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero! Juhani. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot? Aapo. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunüe A:ta-kaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti luke-maan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uh-kauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia. Juhani, Mahdotonta oppia lukemaan. Aapo. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut eunenkin. Tuomas. Saispa siinä hikoilla mies. Juhani. Ja puhkailla, Minulla on min kova pää! Aapo. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapis-kirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niin-kuin on rovastimme käsky, Se tehkaämme, ennen kuin viedäan meitä kruunun vanhdilla. Juhani. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, mina pel-kään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja merikäämme levolle.