EN K E LI Lasken lastenkirjan kädestäni kirjaston lukusalissa. Kuvauk-sesta päätetlen Yrjö Kokko ei ollut koskaan nähnyt valokuvaa oikeasta peikosta. Mutta nun kuin vieressäni lukusalin pöydal-lä oleva PEIKKO-hakusanaJla haravoitu kirjapino kertoo, se ei ole ihme: peikkohavainnot olivat äärettömän harvinaisia ja va-lokuvat vielä harvinaisempia pitkälle 70-iuvulle asti, kunnes moottoriperät, piilokojut ja haaskoilla viikkokausia vahtimi-nen alkoivat tulla muotiin. Peikkoja ei entisaikoina juuri met-sästetty, koska niiden liha on syömäkelvotonta, raato kuvotta-van hajuinen. Peikkojen talvitaljoilla tiedettiin käydyn hiukan kauppaa: venäläiset olivat syksyisin harjoittaneet jonkin verran peikon loukkupyyntiä mutta se oli olktt aika kannattamaton-ta touhua. Peikot menivät ansoihin ani harvoin ja pyssyjen kanssa niitä oli lähes mahdoton metsästäa, n e kun olivat áá-nettömiä ja nopeita yöeläimiä. Koiriakin oli koetettu mutta surkein tuloksin; peikot joko eksyttivät koirat tyystin jäljiltään tai Jos sattuivat jäämään künni, ne raatelivat koirat kamikaze-raivolla. Temperamentiitaan bullterrierin tyyppinen, Venäjällä jalostettu "rollikoira" on kuitenkin edelleen tunnettu rotu. Se on muunnos karjalankarhukoirasta, ja sünä sanotaan olevan myös enemmän kuin ripaus sutta ja huskya. Metsästykseen "rollikoiraa" (oikealta nimeltäan kuulemma Laatokan vainuu-ja, voi kiesus) ei kuitenkaan ole käytetry aikoihin. Peikkoja ei kannattanut myöskään etsiä talvipesistä toisin kuin karhuja, sillä peikko etsii talvehtimiseensa nun luokse- 4' pääsemättömiä onkaloíta, että useimmíten oli aivan turhaa edes tähyillä hengitysreíkíä. Eikä niitä kai kannattanut metsäs-tää siinäkään mieiessä, että ne olisivat erityisesti kilpailleet sa-moista riisralaiturnista ihmisten kanssa: talvisin ne olivat täy-sin poissa pelistä ja kesaisinkin kunnostuneempia sopuleista kuin hirvistä. Oli niistä muutama vuosí tapporahaakin mak-settu kun aslakit olivat itkeneet että ahmat ja stallot riehuivat tokissa kuin verottaja konsaan, mutta sitten olivat luonnon-suojelijat ja petopulliaiset tulleet väiiin. Sukellan yhä syvemmälle tietoihin: muutamat hansakaup-piaat olivat tunteneet termin "Spukenfeil" eli "spuukinnahka", joka oli harvinainen ja kallis esine, myyttinen samalla ravalla kuin muumioidut merenneidot ja yksisarvisen sarvet. 1900-luvun alkuvuosina Venäjällä onnisrurtün pyydystämään muu-tama peikko loukulla, ja täysikokoisesta uroksesta nyljetry, tal-vikarvassa oleva tuuhea silkinmusta spuukinnahka oli kuu-lemma uljas näky. Jollakulla politbyroon jäsenellä oli ollut dar-sansa vierassaÜn takanedustalla spuukinnahka, johon o!i jätet-ty paikoilleen pää. Minua ilskottaa. Luen uudestaan Kokon kuvauksen peikosta. Ei se nyt mit-tasuhteita iukuun ottamatta nun pahasti pieleen mene; ruskea karvapeite tosin on oikeasti pikimusta, korvissa ei ole tupsun tupsua ja "lystikas hannänrypykkä" - voi tätä alennuscÜan mäarää - on piiskana viuhahtava tupsupäinen käärme, värise-vä mieliala-antenni. Suurehko nenä, hmmm, ehkä myöhem-min kun kasvot venyvar kuonomaisemmiksi; suukaan ei oikeasti ole eriryisen suuri, ja kun se "vetäytyy iloiseen hymyyn" paljastuvat toki helmenvalkeat hammasrivit, mutta kaikessa kauneudessaan ne ovat sahalaitaiset ja terävät, kulmahampaat kuin turkkilaiset tikarit. Kader — etukäpälät — ja jalar ovat roden torra suurer varralon kokoon nähden, vähän nun kuin il-veksen rassur. Karvapeirekin on näyrränyr aika ajoin rakkuisel-ta, eikä päälaelta kasva rukka vaan huikea musta harja, aivan 4* kuin metsässä asuisi sama srylisri joka on luonut imagon Tma Turnerille. . . , Selaan Pessiaja IUustaa eteenpäin. Eläimet ja kasv.r jutte e-vat suvereenisti keskenään, sirten kuvaillaan pikkuista irnelaa tyrröä jonka sumär ovat suuret ja siniset ja ihmeelhsen kirkkaat ja jolla on valkoinen kihara tukka kuin pourapä.van piiven-hatrara. Keijukainen. Peikko ja keiju esirräyryvär, he ovat Pessi ja illusia, mira ei ollur kirjan nimen perusteella vaikea arvata; toinen on pess.-misri ja toinen ilhisionisti, rodella nokkelaa. Ja koska kum-mankin nimi on lyhennetty koska he ovat pien.kasvuista, to-teaa Illusia että he ovat kohtaiorovereita... Suljen kirjan. Ajatukset ujeltavat päassäm. Mika se minulle on? Hoidokki, vähän nun kuin siipensä katkaissut pulu? Vai efc-soottinen lemmikkieläin? Vai kenties talossa vnvähtava h.e-man outotapainen murta yhrä kaikki kiehtova vieras, joka ,o-nakin päivänä lähtee kun on lähteäkseen? Vai mikä? Kysyn itseltäni enkä vasraa. Ojennan. käteni ja tartun seuraavaan kirjaan. 4 3 BRUCE CHATWIN: NÄKYMÄTTÖMÄT POLUT, SUOM. LEENA TAMMWEN, 1987 Ihmisen asWsit olivat "yleiseiäjiä", joustavia ja kekseliäitä olentoja jotka ovat kaiketi joutuneet keplottelemaan itsensä monesta ahtaasta loukusta joutumatta joka käänteessä lajina jakautumaan. Siitä seuraa, että kun hominidilajissa tavataan hnomattava rakenteellinen muutos, se sdittyy varmasti josta-kin rajusta ulkoisesta paineesta. Mioseenikauden päättymisen jälkeen on itse asiassa tapah-tunut vain kaksi tällaista huomattavaa "harppausta eteenpäin", joiden välillä on osapuilleen nelja miljoonaa vuotta: ensim-mäinen liitetäan Australopithecukseen, toinen ihmiseen: Lantion ja jalan rakenne muuttui nun että neljäliä raajaila liikkuvasta metsäapinasta tuli tasangolla kävelijä, neli-jaikaisesta kaksijalkainen, käsillään liikkuvasta olennosta sel-lamen jonka kädet olivat vapaat tekemaän muuta. 2 Aivot laajenivat nopeasti. 44 ENKELI Se seisoo kirjaston alaketrassa sijaksevan museon lasivitrÜnissä kuin sulavalinjainen ukkospiiví. Sen karva on menettänyt pal-jon kiiltävästä mustuudestaan lasikopissa vietettyjen vuosien aikana. Sen seuraksi ja elinympäristöä kuvaamaan on tuotu se-kalaisia oksankarahkoja, jäkätää ja kulahtaneen näköisiä sty-rokskiviä. Se on täytetty hieman kumaraan asentoon, eturaa-jojen pitkät ja notkeat sormet ojentuvat kohti lasia niin että kun vitriinin luo tulee, kavahtaa vaistomaisesti hieman taakse-päin. Kuono on rypistynyt irvistykseen, ja vaikuttavan kokoi-set hampaat ovat tumman keitaiset - ehkä pitkästä säilytykses-tä johtuen. Huomaan että konservoijalla on ollut väärää tietoa peikkojen silmistä: tästä hurjuutta ja vaarallisuutta tavoittele-vasta pedosta tekevät liikuttavalla tavalla eksyneen näköisen la-siset ruskeat nappisilmät, jotka soveltuisivat hyvin vaikkapa kathulle, mutta jotka eivät lainkaan muistuta niitä oikeita: suuria vinoja tulisíímiä, joiden iirikset ovat pystysuorat juovat. Painan käteni ja nenäni ja huuleni lasille. Se huurtuu suuni kohdalta kun kuiskaan: "Auta minua." 45