Koiran kuolema
Tu LEE KESÁ
jumaían kesii
sitten isa ostaa Tuomaalle polkupyorán kun Tuomas tulee niin isoksi etta osaa. itse ajaa eika rarví pidattaa... sitten Tuomas saa sen pojat
Tuomas saa pyórán sitten
hán on niin onnellinen siita
isa meni káymáán kirkolla sosiaalihuollossa
isa meni toihin
isa tulce illalla
isa tulee illalla
sosíaalisihtceri sanoo isálle: kyllá sinun pitáísi tíetáá etreí kun-nan kassassa ole... mitii ei ole, ei voi antaa... isa tulee illalla
isa tulee... Tuomas odottaa isaá niin jánnitryneena, isa on niin suuri ettei muut miehet láheskaán; isalla on pitkat kadet ja karvai-nen rinta, kenellakaan mírnila ei ole niin voimakas isa kuin meíl-la... niin voimakas ja suuri isa...
koivunlehti on híírenkorvalla
isa tulee sitten illalla ... voi kun se ilta tulisi akkia
(lumi on sulanut maasta. Kaíkkialla loyhkasi vihrea kukkiva kesíi: se oli tulossa nyt!) Lumi oli sulanut maasta ja maan kosteus oli suurimmalta osaltaan jo haihtunut taivaaseen, jossa kaikki sukulai-set asuivat. Nyt oli kesiin ensímmaisten piiivien aika. Asumaraken-nuksen tervahuopakatto oli laiky llísen vaalea eiká juurí lainkaan marka - ikaan kuin síta pitkáii ja pímeaá talvea ei olisi ollut ole-
KcjiKAK KU Ol .KM A
massakaan. Aurínko oli saanut kaíken nayttámaan toisenlaiselr.a. Ja sitten oli vielři kevainen ahava joka raastoi kosteuden joka iki-senpisaran ja maran laískan olemattomiin. Mutta íadon seinustalla oli olkipahna jonka paalla sekarotuinen koira loikoi paivákaudet -se oli sisuksilraan marka. Se oli mátá ja lastur ja oljet lahelía maan-pintaa olívat palaneet ja mádánneet loaksi. Mikaan ei kuivaca sel-laista pahnaa. Kirpea lomu nousee siit.á pitkin auringonpaahteista ladonseináa ylos. Koira makaa liikahramatta paikallaan. Sen turkki on sotkuinen, pórrolláan, niin kuin minka tahansa saíraan koiran -lian ja syopáláisten otollinen pesa.
Turre on sairas. mu rte kun isä tulee olisipa mukavaa! sirten isä parantaa Turren
Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poíka toj aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloil-leen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastikerta, mutta sc söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksí. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, kä-pertyi sähen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja raame valui kuonolle. Tuomas kaivoi kepil-lään pahnaa niin että mätä mustanlikainen takku tuli esiin. Sitten hän liikautteli kepillä koiran ateriaa: höyry punnerei esiin kastik-keen hyytyneen pinnan aha.
Kyllä Turre paranee... isä tulce huomenna. Isä parantaa Turren, sanoi pikku-Tuomas.
Hän raaputti koiraa korvan takaa.
Turre vingahti, työnsi turvonneen kielensä suusta, nuolaisi pojan kättä, ja häpesi sitten heti käytostään.
Alä nuole, älä... sinä olet limainen kuin mikä... noh noh...
Pikku-Tuomas haki reppunsa portailta ja meni kouluun. Koira jäi yksin.
Vaikka mökissä jo valvottiinkin ja ikkunaverhot heilahtivat joskus, ei vielä tultu ulos - oli vielä niin varhainen. Aurinko kiipesi hitaas-ti pitkin hailakkaa taivaankantta kohti eteläistä lak i korke u tta an. Jostain lensi ohrapellon laitaan aamuvirkku harakka etsimään ja nookkailemaan valkoista, lihavia ohranjyviä, jotka olivat jääneet pinnalle äe.styksen jäljiltä. Heti kun harakka huomasi koiran ruo-kakupin Jossa tukeva aamiainen turhaan odotti syöjäänsä, hetäsi sen rurhamainen röyhkeä luonto. Se kekkalehti ilvehtien kohti koiraa, tuli likemmäksi ja likemmäksi: ärsytellen ja kiusaten se hyppi aivan koiran kuonon viereen, mutta kun se näki että koira oli sairas se ist.ui kupin viereile ja nokki suuhunsa vielä hieman lämmintä niokaa. Turren kupeet värisivät sen hengittäessä - muu-ten se oli aivan hiljaa.
Puolenpaivän jälkeen vaimo haki niokakupin pois. Harakka ei ollut siitä paljoakaan maistanut. Silmillään Turre seurasi naisen lii-kanteitai ruoka lyhjennettiin pellon pientareelle roskien kaato-paikkaan. Sitten aurinko kääntyi vyörymään alaspäin länrtä kohti. Kello oli kohta kaksi. Pikku-Tuomas mateli koulusta kotiin, viipyi kauan sisällä, syödcn ja lukien läksyjään - sitten Tuomas tuli ulos, kädessään muren hyvää pullaa jonka äiti oli antanut Turrea varten. Pulla oli valkoista ja tuoretta. Tuomas käveli hiraasti: suu mutustt pullaa ja jytynen pieneni huomattavasti lyhyen matkan aikana.
Siinä Turrelle. Saat syodä. Äiti antoi... äiti käski antaa Turrelle... äiti sanoi ettei Turrenkaan tarvit.se nälässä... sitten...
Pikku-Tuomas työnsi pullankämyrän Turren huulten väliin; koira otti sen suuhunsa, mutta ei purrut; pudotti sitten pullan etu-käpaliensä väliin. Se painoi kuononsa alas ja katsoi häpeissään pikku-Tuomasta. Poika otti pullan, pani sen uudelleen koiran suu-hun. Taas Turre tipautri sen pidettyään sitä hetken suussa. Ladon harmaata seinää vasten pommitti kärpänen kuin hädissään.
Jos et syö niin minä syön pullasi, uhkasi Tuomas. Syö nyt, kiltti tyttö. Ota... ota, sanoi hän niinkuin oli kuullut isänkin sanován.
Hän kynsi koiran takkuista karvaa ja raaputti Turren korvan-taustaa, mutta koira ei sittenkään huolinut makupalaa.
Kun pulla oli heitetty pois, lähti Tuomas asioilleen. Koira jäi
KoiKAN K U O LEM A
taas yksin. Se uikutti hiljaa Tuomaan jalkeen, mutta Tuomas kulki suoraan tien yli naapuriin, eika viitsinyt katsoa Turrcen.
Se ei syo mitaan, sanoi Tuomas myohemmin aidille. Aiti silti i i esiliinaansa sohvankannella, kokeili sormellaan, oliko rauta tar peek si kuuma.
Kylla Turre siita paranee... odotahan, naet kylla.
Jos se onkin tapettava? kysyi Tuomas.
Ei Turre niin sairas ole... mika lie silla, sita vaivannee, puhui iiili rauhallisella aanella ja katseli ymparilleen etsien kasilleen tekcmis ta.
Llialla viela ennen nukkumaanmenoa Tuomas juoksi yli pihan ladon edustalle. Turre makasi pahnallaan samassa paikassa knin paivaliakin. Pikku-Tuomas istui hetken kyykkysillaan koiraa .sil-miin katsellen ja sille puhucn; sitten han nousi, juoksi nopeasti h;i ■ martyvassa illassa sisalle ja paukautti oven jaljessaan kitnni. Joku toinen koira ulvoi kylalla.
Turre liikutti korviaan, kuuli aanen ja painautili yha syvemmal-le pahnaan kuluneeseen kuoppaan. Lima valui Turren suupielista, mutta koira oli valinpitamaton. Kirkas liiste noljui olkea myoten, levittaytyi kalvoksi roskien paalle. Aanet katosivat kun ihmisci mokeissa paneutuivat ydpuulle. Harakka rapisteli jossakin likella omalla nukkumaoksallaan, yrittaen liikkua liikkumisensa hiljaa, ketaan hairitsematta. Aamuun mennessa kuolema oli noutanut Turren.
Kouluun mennessään pikku-Tuomas ei mennyt karsomaan koiraa. Sitten aurinko nousi taas taivaalle, keskipaivä tuli ja paivä muuttui verkkaan illaksi. Vaimo liikkui pihalla, haki vetr.ä kaltiosta, pesi vähän pyykkiä; valmisteli iltaa - miehen piri tulla illalla. Harakka kävi keskipäivällä vakomassa koiran ruokakuppia, mutta se oli tyhjä. Mustapyrstöinen ilvehtijä vakavoitui nähdessään että koira oli kuollut: oienneet jalat, hoitamattomaksi jäänyt turkki. Harakka istui pienen matkan päässä vainajasta, pää jäykästi pystyssä, kiiltoi-sat linnunsilmät Turrea tuijottaen. Sitten harakka hyppeli harvoin, täsmällisin hypyin pois ja pyrähti lentoon.
lltapäivällä pikku-Tuomas tuli kattila kädessään ladon cdustalle. Hän laski ruoan nurmelle, meni kyykkysilleen koiran luo, otti ka-dellään etutassusta. Se oli veltto. Kärpänen kaivoi Turren silmää.
Nyt se kuoli! Pitää menna ilmoittamaan äidille.
Sitten vaimo tuli Tuomaan kanssa sisältä, Tuomasta kädestä ta-luttaen. Poika imi sormeaan ja lyrnysi äidin esiliinaan: ajatteli ensin, että on patasta olla ihan pieni Lapsi. Aiti pysähtyi kaukana koiran pahnasta josta pistava haju nousi sieraimiin. Äiti näki, että Turren häntä lojui suoraksi oienneena.
Vanha vahti, virkkoi äiti hieraisten silmäänsä. Kun isä tulee. . . saa vaikka sitten huomenna ottaa ja haudata tämän...
Pikku-Tuomas otti äitiä vyötäisistä kiinni ja pusersi lujasti. Hän polki jaloillaan maata ja lauloi:
Turre kuoli. Turre kuoli Nyt se haudataan Mcillä on koira kuollut...
Ei tarvinnut tappaa.
Vaimo otti poikaa kädestä, talutti Tuomaan perässään pois la-dolta.
Kun he olivat menneet, tuli harakka alas ladon katolta ja hyppeli Tuomaan unohtaman kattilan luo, pisti nokkansa jäähtynee-scen ruokaan ja nieleskeli isoja kappaleita lionnutta leipää. Vaimo oli jo portailla: silloin hän kääntyi, näki harakan, ja kiinihti nouta-maan unohtuneen kattilan.
Kun oli jo melkein pimea, tuli mies.
Taivaalla kulkivat pilvet edestakaisin. Tuuli hiipi vaarojen takaa ja puhalsi ilmaa viilentäen, aavistaen sadetta. Pyykkinarujen päissä ylimääräisiksi jääneet narunpätkät heiluivat. Kaltion reunal-la tuohilippo räppäsi puuta vasten. Mies tuli metsän sisältä, kaltio-polkua pitkin asteilen, lkkunassa vaimo jo odotti häntä. Miehen hartiat olivat kumatat ja niska eteenpainunut kuin härällä. Hän hyppäsi porraat ylös vaivattomasti yhdellä askeleella, pysähtyi Sitten sühen ja otti tepun selästään. Portailla mies katseli ympäril-lccn, tähyili kylälle päin, nuuhki ilmaa ja avasi sitten ovcn. Hän
Kol »AN KUOLEMA
jatti reppunsa eteiseen ja pirtissä hän istui heti pöydän ääreen. Pikku-Tuomas tuli Ĺsän viereen istumaan: ci uskaltanut oikein lä helle ennen kuin isä hyväili raskaalla kädellään poj an vaaleaa tuk kaa.
Turre on kuollut! sanoi pikku-Tuomas isalle híljaísella äänellä.
Yöllä pikku-Tuomas heräsi monta kertaa. Unen tokkurassa ha'n kä sitti etta kynttilassä paloi valo. Isä oli tullut kamarista ja sytytranyi kynrtilaän valkean. Isällä oli flanellinen paita yllään ja päässä äidin paksu villamyssy ja raskaat kivespussit roikkuivat alhaalla rcisien päällä. Hän hieroi kummallakin kädellään rintojaan. Hiki valui isän punakoilta kasvoilta. Pikku-Tuomas mutisi jotakin unissaan ja nukkui taas. Ja taas, kun hän uudelleen heräsi, oli pimeää, mutta kamarista kuului äidin ääni:
...puhu jotakin! Puhu!... yritä, yritä puhua herrajumala...
Sitten oli pitkälti aivan hiljaista kunnes kuului isän älähdys ja korinaa.
Silloin pikku-Tuomas nukkui taas.
Aamulla han herási sateen ropinaan. Taivas oli yltyleema pilvien peitossa ja sade tulvi maahan hitaana, jatkuvana virtana. Ladou katolla istui harakka alakuloisena, páán hartioittensa váliin vetíi-neena. Silmát raollaan se odotti sateen lakkaamista. Aiti istui hellanloukossa.
Han itki siiná, esiliinalla tuon tuostakin silmiaan hangaten ja nikottaen itkun vuoksi. Tuomas katseli aitía silmat pyóreíná.
Lahteekó isa hautaamaan Turren? han uskalsí kysyá' aralla aii-neila.
Aiti ností páatáán, katsoi Tuomaaseen melkein vihaisena ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen niin etta olkapáát ja koko ruumis vapisivat.
Isa... nukkuu! han huusi.
Tuomas nousi vuoteesta, puki housut jalkoihinsa ja paksumman puseron páálleen. lián kuxkisti kamarin ovesta, mutta isa ci olkn noussut. Isa makasi sangyssá lakana páán yli vedettyná.
Porstuassa pikku-Tuomas eparói ja kuunteli miten sade loi ah
naasti tervahuopakattoon, mutta han nosti puseron kauluksen pys-tyyn ja juoksi sateessa tien yli naapuriin hakemaan Antin ja Kallen jotka kumpikin olivat hántá vanhempia. Tullessaan takaisin poi-kien kanssa Tuomas kantoi kádessáán naapurista otettua lapíota.
Sateesta piitraamatta he menivat ladon luo, seisoivat hetken katsellen kuollutta eláinta, jonka turkin sade oli víruttanut niin, ettá vain muutama karvatupsu seisoi pystyssá jáykán Han takkuun-nuttamana.
Pojat ottivat koiran, kantoivat sen váhán matkan paáhán meť sánlaitaan ja jokainen vuorollaan kaivoi hautakuoppaa syvemmák-si. Silloin vaimo tuli pirtista ulos: huivi páássá ja saappaat jaloissa. Hitaasti jalkoja nostaen hán meni naapuriin ja kohta han tuli takaisin kahden muun vaimon kanssa. He menivát sisáán. Pikku-Tuomas ja pojat katsoívat áitiensa jálkeen.
Mika teilla on? kysyi toinen pojista.
Ei mikáán.
Aitisi itki, sanoí toinen poika. Ei itkenyt.
Nyt haudataan sitten Turre-vainaja. Mina olen vaikka pappi. Antaisit minun olla... sanoi pikku-Tuomas. Sehíin oli minim vah ti!
Et siná osaa... ja mina toin meilta lapion, muistutti isompi poika.
Siná olet sukulainen.
Sade hiljeni vähän siunauksen ajaksi. Iso poika luki ruumiinsiu-nauksen kovalla yksitoikkoisella äänellä, pää haudan yli kumartu-neena. Sisältä pirtistä kuului yhtämittainen veisuu: itkuiset äänet nousivat ja laskivat. Pikku-Tuomas ja toinen poika seisoivat haudan jalkopäässá, kadet ristissá, katseet haudan pohjalla lepäävässä koiras-sa. Pikku-Tuomaan silmistá valu i vat kyyneleet. Kun siunaus oli ohí, vetáytyi pikku-Tuomas syrjään, antoi kylän poikien lapioída haudan umpeen - hän nyyhkytti männyn runkoon päätään paínaen.
Pojat pystyttivät hautakummulle ristinmuotoisen karahkan, Isompi poika tuli Tuomaan luo. Hän tyrkkäsi Tuomasta olkapää-hän.
228 Ei ne oikeat hautajaiset olleet... tule! Tuomas pudisti päätä.'in,
antoi kurlckua kuristavan nyyhkytyksen nousta ja puhjeta itkuksi,
Silloin tu Ii toinen naapurin vaimoista ulos, käveli küreisin askdni haudalle ja silitti kämmenelläan Tuomaan märkää tukkaa.
Antti ja Kalle... menkää hakemaan kirjat kotoa... ja sitten lu-u kouluun nünkuin olisi jo... eikä viivytellä missään, käski hän.
Alä itkc Tuomas, älä itkc!
Tuomas tönii hänet ensin pois, mutta kun toisct pojat ov.n menneet, menee Tuomas ja painaa päänsä naisen pehmcittcn ;il haalla riippuvien rintojen väliin ja hicroo kasvojaan karkeaan t'si liinaan.
Tuomaan ei tarvitse tänään mennä kouluun, lohduttaa vaimo. Antti ei antanut minun olla pappi...
Nainen ei vastaa siihen mitäänr hän pudistelee päätään ja m;iis kauttaa huulensa yhteen.
Turren hautakummun tuoreeseen multaan sade syo vakoja \;\ punaruskea maa jonka vesi hetkessä muuttaa mustaksi, kuluu viilii teilen kummulta pois ja vierii kauemmas ja painautuu sammak'i siin.
Lahde Tuomas sisälle... sinä vilustut täällä ja tulce kuoleman tauti, sanoo naapurin vaimo.
Harakka ponnistelee lentoon ladon katolta. Sc lentää hätäiscsi i siipiään räpytellen yli pihan pienen kierroksen, palaa takaisin j;i lentää sisälle latoon. Siellä se vilusta väristen istuu heinäkasan päällä ja tuijottaa suuresta ovenreiästä tielle. Koululapset pysähty vät mökin kohdalla, katselevat siinä, puhuvat keskenaän. Rohkcin pikkupojista juoksee kamarin ikkunan alle ja kurkistaa verhnJL-n raosta sisälle. Sitten poika palaa tielle: toiset ympäröivät hanoi, pakkautuvat toisiaan tönien kiinni silminnäkijään ja kulkevai mutkan taakse jonne hatakan katse ei yllä ja laulavat lapsellisin laulua.