F. E. SILLANPAÄ NUORENA NUKKUNUT ELI VA N H A N SUKUPUÜN VI I M E I N E N VI HANTA V1IDES PA1NOS (17—I8:s T U HAT) HĽLS1NGISSÄ K rSTANNUSOSAKEYHTIO OTAVA NUORENA NUKKUNUT 155 II. TYTAR. Silja ei kauan ollut Mikkolassa. Mikkolan isánta tosin mááráttiin haněn holhoojakseen, kun hán ker-ran oli joutunut tuolle turvattomaksi jááneelle ensi apua antamaan, mutta tuskin Silja ripille páástyáán oli viikkoakaan oleskellut holhoojansa talossa, kun jo emánnát ja muut akat alkoivat viittailla, ettá Mikkolaa luonnisti hyvin, kun páási niin sopivan orvon holhoojaksi: saa pitáá palkatonta piikaa ja itse vain nostella holhoojan palkkoja — neeh. Siljan pieni perintb kasvoi samalla noissa keltahampaisissa suissa vallan melkoiseksi, niin ettá Mikkolan talon koko pystyssá pysyminen váhitellen tuli riippuvai-seksi siitá, kuinka sen isánta. osasi tuota perintoá itselíeen kietoa ja »klovata» — niin kai — neeh — Tástá johtui, ettá Mikkola toimitti Siljan vieraa-seen palveluspaikkaan. Náin tytto ensiksi joutui Nukarille, pieneen vanhanaikaiseen taloon, jossa hán oli ainoana naispalvelijana. Varsinaista renkia ei ollut ollenkaan, vaan piti isánta tilapáistá páivá-laistá, jommoisena tálloin oli muuan puoliholmo poikanen, nimeltansá Váino, ja puhuteltiin hántá lavallisesti Nukarin pehtooriksi. Váinon sáňky oli ovinurkassa, Siljan peránurkassa. Joskus ilta-pimeássá, kun molemmat olivat menneet makuulle, káytiin noista sángyistá hyvin ihmeellisiá vuoro-keskusteluja. Váino, »pehtoori», kehitteli kásityk-siáán támán maailman olikkeista, eiká hánen aja-telmiensa lentoa suinkaan ahtaus vaivannut. Válillá lián hyvin hartaasti saattoi tiedustella Siljan elámán f áhanastista kulkua 3 a vertailla sita omaansa. Mutta sitten — hetkien kuluessa yhá syvemmálle pakol-lista nukahtamista kohden — alkoi poika puhua naimisista ja tiedusteli Siljalta, eiko támá olisi halu-kas tulemaan hanelle, jahka hán, Váino, siitá hiukan vaurastuisi. Ei Siljallakaan viela ollut táyden ihmi-sen vahvuutta, mutta sittenkin hán tunsi voivansa aivan kevyesti olla mitáán vastaamatta. — Sa' ny' tuletkos? kuului vielá vaan ovipielisángystá. — Kyllá má huomenna šanon, vastasi Silja ja kohensi kuuluvasti asentoaan painuakseen lopulliseen yo-lepoon. Samassa aukaisi emántá kamarin oven ja tuli yopukusillaan pakarin puolelle. — Ole nyt Váino siellá lopisemáttá, ettes taas kastele sijaas, kun niin kauan siiná kaahit — áláká sinákaán Silja sille honkkelille vastaile. — Emántá meni takaisin eiká palveUjain sángyistá sen jálkeen mitáán kuulunut. Sydámessáán Silja tosin nautti siitá, ettá emántá piti hántá táytená járkeváná ihmisená, mutta Váino parkaakin hán ajatteli. Ja lopulta aina hiukan itseáán, menneitá lapsuusvuosia, rippikouluaikaa, járkytyksissáánkin ihanaa isávainajaa — jonka váliton kuva nyt váhitellen alkoi háipyá, niin ettei 156 F. E. SIIXANPÄÄ NUORENA NUKKUNDT 157 sitä enää saanut tulemaan sähen silmäluomiensa taakse näin unta odottaessaan. Jokin asento, jokin liike vain asettui siihen sisäisen katseen eteen — ja silloin syöksähti tajuun lievä tuskan ailahdus, kun ei isä enää ollut tämän huoneen haltija, Jossa hän, Silja, näin makasi ja Jossa hänen täytyi uskaltautua ] nukkumaan. Heikosti äännähtäen tyttö tällöin kavahti valveille, katsoi pimeässä akkunaruutuja, ' kuuli nukkuvan Väinön hengityksen, muisti missä oli ja painui takaisin lopulliseen uneen. Tapahtui sittcn, että jonain pimeänä ärjytuuli-sena syysiltana Silja-tyttö oli palaamassa jostain naapurikylästä yksinään. Hän oli viipynyt kauem-min kuin olisi ollut määrä, ja kun hän lopulta pääsi tielle, yllätti hänet tuo nimetön pimeyden- ja luon-nontuska, vähän saman tapainen kuin siellä jää-lohkareen päällä, josta isä hänet pelasti. Kylien välillä oli metsikkö, Jossa tie painui syvään not-koon, tuulen humina kuului sinne korkealta kulkijan pään päältä, nünkuin pimeys olisi ollut jokin suuri lintu, joka siellä noin uhkaavasti läähätti. Oli kuin isä tällöinkin jossain asennossaan olisi jotenkin ollut mukana tuon läähätyksen seassa . . . Orpotyttö riensi tietänsä ja matkan synkimmillä keskivaiheilla melkein pelkäsi. Mutta sitä mukaa kuin metsä harveni ja asuttu kylä lähestyi, muut-tui tuo epämääräinen ahdistus yhtä epämääräi-seksi riemun tunteeksi, joka ikäänkuin pisarteli esiin. Hän pyrki laulamaan voittaaksensa tuon puitten lat vojen etääntyvän kohinan. Asia oli onnistunut nünkuin pitikin. Siljalle oli tarjottu kahvia ja häntä oli puhuteltu kuin täyttä ihmistä. Olipa siellä muuan nuori mies, jonka nimi oli Tonttilan Oskari, puhutellut häntä nünkuin pojat puhuttelevat tyttöjä. Siljahan olikin jo seit-semännellätoista. Taloa lähestyessään ja jo kuulu-vasti hyräillessään hän muisti senkin. Kun hän tuli kotiin Nukarille, oli sielläkin hyvä tuuli vallalla. Kaikki istuivat suuressa pakarissa ja juttelivat iloisesti. Siljan tulo oli kuin mikäkin merkkitapaus, hänen lämmin uhonsa jatkui vielä sisälläkin. Tuskin hän sai emännälle selostetuksi matkansa, nun siinä huudeltiin ja sukkeluuksia lasketeltiin. Joukossa oli myös muuan lihavahko punakka mies, jonka sormessa oli kivipäällinen sor-mus ja liivin päällä paksut kullanväriset vitjat. Kävi myöhemmin ilmi, että tuo mies oli isännän veli, joka jo kerran oli käynyt Amerikassa ja aikoi taas piakkoin sinne lähteä. Hän oli tavallaan kuin hyvästiä sanomassa. Häntä sanottiin Villeksi ja hän osasi tehdä illan tuossa muuten kolkonlaisessa pakarissa kovin hauskaksi. Hänellä oli hiukan kimeähkö ääni, lau-laessaan hän sai sen nousemaan korkeammalle kuin monikaan nainen. Hän näet sai lauluakin aikaan, saipa vietellyksi Väinönkin lurittamaan joitain ihmeellisiä isältään oppimia renkutuksia, joita eivät tämän ajan ihmiset enää osanneetkaan, mutta joille tämä seura, osittain myös Väinön esitystavan vuoksi, aivan hurjasti nauroi. »Tulin minä Rauman Ran-teUiin — näin siellä pitkäparta Santellin — hältä 158 F. E. SIIXANPÁA kysyn, missá asui Hilma Hammariin — hán vei minut Hilman kammariin.» Isántákin jo lámpeni ja jatkoi: »Hilma oli kotoisin Turusta — eiká tietá-nyt paljon surusta — viisitoista rnarkkaa ma huku-tin — kun Hilman viereeni nukutin.» Hóhoho, nau-rettiin — Váino vain oli juhlallisella mielellá, kun isántákin osasi šaman laulun. Ville Nukari oli paljon kulkenut maailmaa, hán tunsi hyvin ihmisen, vanhan ja nuoren. Silja tytto oli hánen mielestáán sangen sievá, vaikka olikin vielá kovin nuori ja lapsellinen. Hán oli Siljalle ystá-vállinen, ja leikissá ja kisoissa siiná illan kuluessa hán járjesti niin, ettá sai sanoilla ja teoillakin sen osoittaa. Kun Váinó tuon laulunsa jálkeen rupesi rallattamaan jotain tanssin sáveltá, sieppasi vieras Siljan pariksensa ja tanssi hánen kanssaan lattialla, ainoana parina, toisten katsellessa. Silja huomasi osaavansa polkkaa; vaikka Váino kiihdytti lau-luaan, eivát tanssijat sotkeutuneet, vaan pyorivát lopulta kuin tuulispáá. Váino itse sotkeutui ensin, ja silloin Ville heitti Siljan korkealle ilmaan ja pyoráhti hánen kanssaan lopulta sángylle istumaan. Taisi jáádá kásikin tyton vyotáiselle hetkiseksi. Nukarin Ville ei kumminkaan milláán teollaan mennyt niin pitkálle, ettá Silja olisi mvennut hántá vicromaan. Kun hán seuraavana páiváná hyvásteli ja láhti, oli Siljan hántá rnelkein ikává. Hán kysyi Siljalta, saisiko kirjoittaa, ja Silja vastasi: »Kirjoit-takaa vaan.» Ei hán siihen muutakaan osannut. Siitá oli sitten seurauksena monta makeata kirjettá, joihin Silja vastailikin. Yhden kirjeen sisássá oli NUORENA NUKKUNtlT 159 liyvin korea silkkinen nenáliina, jommoista ei kukaan koko kylássá ennen ollut náhnyt. Tietenkin se tuli ilmi, eihán Silja osannut sitá heti kátkeá. Siitá sopi jo viittailla jotain, vaikka toisaalta olikin hiu-kan luonnotonta, ettá tuo kolmissakymmenissá oleva maailmankiertájá noin láhenteli vasta ripille páás-syttá tyttolasta, joka muutenkin oli vielá aivan viaton. Támá Ville Nukarin juttu tulikin Siljalle my 3-hemminkin kohtalokkaaksi. Siljalla ei ollut háneen mitáán sellaista hengen suhdetta, jommoista tuon nenáliinan tulon jálkeen uumoiltiin, Ville oli hánelle pikemmin kuin jokin vanhempi sukulainen, joka piti hánestá. Kun siis Tonttilan Oskaři alkoi váhin láhennellá Siljaa siihen tapaan kuin poika tyttoá láhentelee, ei Silja kásittányt, ettá tuo Nukarin Villen tuttavuus ja kirjevaihto olisi siiná mitáán merkinnyt. Eiká Oskarikaan ■— jos hán edes oli kuullut koko asiasta — ainakaan nyt enáá náyttá-nyt kiinnittáván siihen mitáán huomiota. Hán tans-sitteli Siljaa tanssitilaisuuksissa ja saatteli kotiin, pitáen kávellessá káttáán tyton lantiolla. Jokaisclle ihmiselle sattuu hánen nuoruudessaan sellaisia seká yksityisiá kohtauksia ettá pitempiá elámán sarjoja, joita muistaessaan hán myohem-min, kypsállá iállá tuntee jonkinlaista etovaa tun-netta. Ne eivát aina ole pahoja tekoja, eivát mitáán salattuja rikoksia — ellei nyt ehká joku varhaisen lapsuuden aikainen nápistáminen tai jonkin valheeksi tietámánsá asian itsepintainen todeksi váittáminen — vaan ne ovat muuten vaan sellaista epámukavaa 160 F. E. SIIAANPÄÄ NUOKENA NUKKUNUT 161 sielun pohjapainoa. Ei ole harvinaista, että nämä tällaiset vammat liittyvät varhaisimpiin sukupuoli-tunteisiin. Heräävä sukupuolitietoisuus nojautuu joskus hyvin ihmeellisiin, vieläpä naurettaviin vasti-neihin. Vaikeata on uscimmissa tapauksissa sanoa, kuka on ollut ihmisen ensimmäisen rakkaustunteen esine. Ollcssaan Nukarilla Silja Salmelus siis seurusteli Tonttilan Oskarin kanssa, joka oli häntä jonkin verran vanhempi, siihen aikaan juuri tulossa parin-kymmenen vuoden ikään. Hän oli kookas vaalea poika, joka ei kovin paljon puhunut, paitsi milloin oli saanut jostain ryypyn päähänsä; silloin hän oli hiukan reuhaava ja haastoi mielellään pikku riitaa-kin. Hänen vanhempansa asuivat kylän laidassa töllimäessä, isä oli tavallinen juro ja karkealuinen äijän karilas, äiti myös jokseenkin laajaruumiinen akka, jolla oli ollut toistakymrnentä lasta. Lapset joutuivat maailmalle melkein heti kun kynnyksen yli kykenivät, sillä vanhan Jussin palkat eivät pitkälle riittäncet. Tilapäisesti he tosin oleskelivat kotosalla työinaita vaihtaessaan, ja nykyään Oskaři asustikin vanhempiensa jnökillä, sillä hänellä oli pitempiaikainen urakkaosuus lähistöllä. Oskaři oli luontecltaan yleensä tasainen, joskin isänsä tapaan, jota hän kaikin puolin muistutti, hiukan karkea. Jostain tanssista tullessa hän kerran lyöttäytyi Siljan seuraan samaan tapaan kuin oli jo monen tytön rinnalle sellaisilla yöllisillä paluuret-killä laittautunut. Kun kaikilla muillakin tytöillä oli saattajansa, eivátká he náyttáneet sitá milláán (avoin hápeáván, vaan kávelivát siiná láhettyvillá hyvinkin kiinteásti kumppaniinsa nojaten, ei Silja-kaan osannut tehda mitáán estettá Oskarille. Oskaři ei sitápaitsi hánelle paljoa puhunut, káveli vain siiná rinnalla ja hiukan hamuili hánen kásivarttaan. Mentiin hámáriá teitá pitkin, joukot harvenivat ja lopulta olivat he kahden kesken láhestyessáán Nukaria. Silloin Oskaři saattoi tulia puheliaaksikin. Vallan oudon láheisellá ja hyvállá áánellá han kyseli Siljan arkisia asioita ja kerroskeli, mitá kylássá oli sattunut. Hán viritti paperossinsakin — ja nhn he tulivat Nukarin nurkalle, jossa Silja seisahti hyvásti sanoakseen. — Eiko sinne sisálle sovi tulia? kysyi Oskaři tuolla samalla hyvántahtoisella áánellá, aivan niinkuin asia heidán kahden puolesta olisi ollut kyllá selvá. — Ei, hyvát ihmiset, isánnán korva on parin sylen páássá ja emánnán vielá láhempáná. Siljaa itseákin nauratti tuollainen kysyrnys. Mitá Oskaři siellá olisi keskellá yotá tehnyt, vaikka olisi sopinutkin! Oskaři kumminkin viivyskeli vielá hiukan, imi paperossiaan, niin ettá se hehkui pitkállá karrella, vaihtoi ruumiinsa painoa jalalta jalalle, mutta puhua hán ei enáá osannut. Náytti melkein siltá, kuin hán olisi vain jotain odotellut: ettá joku olisi kulkenut ohi ja náhnyt hánet náissá hommissa. Yó oli kumminkin aivan hiljainen, hevonen vain páristi kuuluvasti Nukarin tallissa. Niinkuin se olisi ollut jokin merkki, láhti Oskaři vaeltamaan kotimókkiáán kohden — ja Silja sisálle. 1 1 — F. E. Sillanpaa VI. 162 F. E. S1IXANPÄÄ Näin he tottuivat toisiinsa ja ympäristokin tottui siihen, että he palasivat yhdessä tansseista. Oskaři piti jo kättänsä Siljan lanteilla ja he käveli-vät hyvin hiljaa niinkuin toisetkin parit. Jopa siitä j oku akka joskus rupesi Nukarin emännälle viittailemaan, mutta emäntä saattoi vakuuttaa, ettei ainakaan heillä kotosalla ole Tonttilan Oskaři eikä kukaan muukaan mies Siljan tykônä yôn-aikaan käynyt eikä juuri päivälläkään. — Ja se on niin vieno ja viaton päältäkin nähden, lisäsi emäntä, etten minä usko sen miehestä vielä muutenkaan mitään tietävän. — Ei niitä niin o' takaamista, vaikk' olsivat kuinka hienoja ja vienoja, ynähti alcka. Kun Oskaři ei siihen aikaan seurustellut muitten-kaan tyttôjen kanssa, antoi se tytôille aihctta kulle-kin luontonsa mukaisiin luuloihin ja kiusoitteluihin. Siljaa ei kukaan muu poika yrittänytkään lähen-nellä, ja hän itse eli vielä täydessä ncitseellisessä heräämättómyydessä, vaikka nuoruuden pari kolmé kallisarvoisinta vuotta siten lisäsivätkin hänen ikäänsä. Väinôn iltapuheet sieltä omasta sängys-tään muuttuivat tosin hiukan katkerammiksi, ja hän lausahteli pakarin pimeään ilmaan yhtä ja toista, mitä oli tietävinään Tonttilan Oskarista. Väinón jutut koskivat kumminkin Oskarin aikai-sempia naisseuralaisia eivätkä ne tehneet Siljaan mitään vaikutusta, pikemmin ehkä sittenkin hiukan myónteisen. Hänestä tuntui jo vähän somaltakin, että oli olemassa tuommoinen poika, joka häntä saat-teli ja jota pulmttiin toisiinkin tyttôihin ja nyt NÜORENA NUKKUNUT 163 liäneen — kun ei kumminkaan voitu puhua mitään pahaa. Niin menivät nuo vuodet eikä heille muuta tapahtunut, kuin että Silja saUi Oskarin pitää käsi-varttansa hänen ympärillään heidän hämärissä liikkuessaan — joskus he jo tapasivat muutenkin kuin tansseissa. Milloin Silja ja Oskaři olivat yhdessä toisten nuorten seurassa, kuten juuri tanssipaikoilla, oli Oskari nykyään j o paljon äänekkäämpi ja puhe-liaampi. Hän pyörähteli ja lasketteli karkeahkoja sukkeluuksia, joita tyttöjenkin sopi kuulla jos halu-sivat. Mutta heti kun hän sitten joutui kahden kesken Siljan kanssa, oli hän kovin lempeä sekä sanoiltaan että käytökseltään. Kerran kun hän oli — ainakin olevinaan — hiukan humalassa, joutui hän kovene-maankin Siljan vuoksi. Tanssipaikalta lähdettäessä jäi Oskari jostain syystä hiukan jälkeen, jolloin heti pihassa muuan tunnettu sälli juoksahti Siljan rin-nalle ja alkoi pitää omaa hölötystään. — »Tässäkös se on se meidän lasten äiti?» — Saniassa siihen jo ehti Oskarikin ja teki lyhyen lopun sällin rekkaloimi-sesta. »Ei, mutta sinä olet teidän äidin lapsi, niin että laputa sen hameisiin, muuten setä piiskaa.» — Sälli ehti kysyä, että »mitä», johon Oskari vastasi, että »täta», ja lennätti tuon kaitaisen hulivilin hyvällä iskulla kinokseen. Siljan ja Oskarin tanssista paluu oli kumminkin sillä kertaa häiritty, sillä tuon sällin liittolaisia seuraili huudellen ja härnäillen jonkin matkan päässä. Nukarin nurkalla Oskari käski Siljan odottaa, että hän saisi vähän niitä loitontaa, mutta silloin Silja jätti lyhyet hyvästit ja meni 164 F. E. SIIJVVNPÄÄ NUORENA NTJKKUNTJT 165 sisälle. Oskaři sai selvitellä välinsä noiden sivu-saattelijain kanssa jossain muualla. Tämä olikin sitten viimeinen varsinainen saatto-matka. Seuraavalla viikolla Oskaři lähti maail-malle, etelä-Suomeen, Jossa ryssät sühen aikaan teettivät suuria sotavarustustöitä ja josta levisi kertomuksia huimista päiväpalkoista. Osava mies sitäpaitsi kuului käärivän siellä rahaa tekemättä juuri mitään. Sinne Oskarikin lähti parin muun irrallisen nuoren miehen kanssa. He olivat reimalla tuulella, aivan kuin olisivat suorastaan sotaan lähte-neet. He vakunttelivat kotiin jääville, cttä tässä lähteekin vallitöihin semmoisia poikia, jotka perkaa-vat. Lähtiäisikseen he olivat hiukan ryypänneetkin. Olipa Nukarin pehtoorikin, Väinö, joutunut heidän seuraansa ja saanut osansa pullosta. Oskari lähti sitten Väinön kanssa rohkeasti Nukarille, koska ilta oli vielä varhainen, nun ettei tarvinnut epäillä talossa nukuttavan. He tulivat pakariin, jo ovissa omaa pakinaansa pitäen, Oskari hiukan puhettaan sähistäen, kuten hänen tapansa ryypyn saatua oli. Oskari puhui, kuinka hän oli Väinön kanssa sopinut siitä, että tämä sallisi hänenkin tulla katsomaan Väinön »vakinaista», ja Väinö hölisi joukkoon, että kyllä hän katsoa sallii, kun ei vaan kajoa. Tämä käynti hiukan tympäisi nuorta Siljaa — mutta se olikin sitten yli vuosikauteen viimeinen tapaaminen hänen ja Oskarin välillä. Oskari mat-kusti seuraavana aamuna varhain, ja kun hän aikojen kuluttua palasi, ei entisestä seurustelusta enää tullut mitään. Sühen vaikutti juuri tuo edellä inainittu Nukarin Ville, joka sillä välin oli palannut Amerikasta ja päässyt erään vanhan tukkiyhtiön metsänostajaksi. Scmmoisena ollessaan hän kerran jälleen poikkesi Nukarille ja oli siellä yötä. Pahaksi onneksi sattui isäntä itse olemaan kaupungissa, joten tuo velimies tuli esiintyneeksi kotitalossaan hiukan liian vapaasti. Iltatuokio suuressa pakarissa luontui ulkonai-sesti melkcin samanlaiseksi kuin silloinkin Villen ollessa hyvästijätöllä. Uutta oli vain se, että Silja oli taanoisestaan hauskasti varttunut, ja emäntä hiukan kiusoitteli häntä tuon parivuotiscn seurus-telun vuoksi Oskarin kanssa. Tämä näytti tekevän eräänlaisen vaikutuksen tuohon Amerikasta palan-neeseen. Hän etsi kaikin tavoin tilaisuutta osoit-taakseen ylemmyyttään tavallisiin täkäläisiin mie-hiin nähden. Hän haki matkalaukustaan pullon ja tarjosi niillc, jotka ottaa halusivat — eikä se ollut-kaan mitään »kuusen juurella keitettyä». Ja kun hän sitten siinä lämpeni ja vähin toisetkin lämpenivät ja puhuttiin — puhuttiin etupäässä Amerikasta ja sen taaloista — nun veti vieras esiin lompakkonsa ja näytti, mimmoisia ne olivat. Siljakin tuli katsomaan, jolloin vieras otti erilleen yhden sellaisen pitkäkkään setelin, Jossa oli omituinen, hiukan naisen näköinen miehen kuva, ojensi sitä Siljalle ja sanoi: — Saisko olla muistoksi? Silja hämääntyi hiukan, ei ottanut, ei liioin kieltänyt. — Ota, ota, hyvä ihminen, saadessas, sanoi emäntäkin, vaikka hiukan pahansuovalla äänellä. — Mitä minä sillä teen — en minä huoli, vastasi Silja avoimesti nau- 166 V. E. SUAANPÄÄ reskellen, ja kun ei vieras heti ottanut seteliä takai-sin, laski tyttô sen pôydän kulmalle. — Kyllä minä otan, hôlähti Väinô ja aikoi kahmaista setelin, mutta tällôin vieras kyllä oli nopsempi »pehtooria» ja pisti rahan takaisin lompakkoonsa. Sitten hän vielä tarjosi pullostaan. Emäntä ei enää huolinut ja kielsi lankoaan »tuota Väinô honkke-liakaan enää juottamasta». — Mitä emäntä siitä tahtoo, kun ma vaan tyôni teen, kivahti Väinô sellai-sella äänellä, että ryypyn vaikutus selvästi näkyi. -Emäntä tahtoo sita, että nyt mennään maata, niin vieras kuin talón väkikin. Vieras otti vielä kulauksen ja lähti sitten salin puolelle rakennuksen toiseen päähän, jonne hänelle oli tehty yôsija. Väino ja Silja menivät tapansa mukaan kumpikin sänkyynsä ja lamppu sam mu -tettiin. Kamarin puolellakin vaikenivat emännän ja lasten äänet, viimeinen mátala soperrus jäi'vas-tausta vaille — ja talo tuntui nukkuvan. Tuskin vielä kumminkaan muut nukkuivat kuin lapset. Oli ollut siksi vilkasta, saatu ryyppykin piti jokaista valveilla, ajatuksct liikkuivat ja sinkoilivat tavallista laajemmin kääntein. Joku muisti sitäkin, että talón isäntä ei tänä yonä ollut tavallisella pai-kallaan. Jos jotain erinomaista sattuisi, olisi tur-vauduttava isännän veljeen, tuohon lihavahkoon mieheen, j oka oli niinkuin puoliksi herra . . . Silloin pakarin ovi j o narisikin — Väinô oli kyllä kuullut, että tulija ei tullut ulkoa, vaan salin puolelta. Haparoidessaan se mutisi jostain, jota oli unohtanut, ja unohdettujen joukossa oli my ôs NTJORIÍNA NUKKUNUT 167 liyvän yôn sanominen Siljalle. Sinne se lôysi ja lait-lautui Siljan sängyn laidalle ja oikeni jo šaman tien viereen. Nahinaa ja supatusta kuului, kuului kuulu-mistaan, varsinkin Siljan kuiskaukset erottuivat selvästi. Väinô oli kyllä vähän hôpsäkkä ja hän käsitti sen itsekin, mutta tuo vieras mies piti häntä nähtävästi vieläkin hullumpana. Kun Väinô siellä ovensuusängyssään hengitti tasaisesti ja juuri hiukan kuuluvasti, oletti vieras hänen nukkuvan — niiden parin ryypyn vaikutuksesta ehkä hyvinkin sikeästi. Väinô kumminkin kuunteli kaikki ja käsitti kaikki, mitä toisessa sängyssä tapahtui, ja hän kauhistui nyt niitä puheita, joita juuri näin pimeän halki muisti tuonne Siljan sänkyyn puhelleensa. Sillä jos Silja nyt tosiaan olisi hänen uskottu morsiamensa, niin olisi hänellä, Väinôllä, edessä sangen vaativa velvollisuus: hänen pitäisi nousta ja ajaa tuo roikale ulos, ensin Siljan sängystä ja sitten koko huoneesta. Mutta Silja ei ollut hänen puheitaan koskaan ottanut vakavasti — olihan se pitkät ajat pitänyt yhtä sen Oskarinkin kanssa, joka nyt oli maailman markki-noilla. Taistelkoon nyt yksin tai — taipukoon, ajatteli Väinô ja jäi edelleen korvat hereillään seu-raamaan, mitä peränurkassa tapahtui. Vieras ponnisteli siellä tuntikauden välillä aina hiljaisuutta pitäen. Väinô jo ehti muistaa sita koreata silkkinenäliinaakin, joka Siljalle kirjeessä oli saapunut. Lopulta alkoi peräsängystä kuu-lua Siljan nyyhkytystä, ja kun tyttô samalla yritti puhua, pillahti siinä joku sana j o ääneen-kin. 168 F. E. SII^ANPÄÄ Silloin aukeni taaskin kamarin ovi ja emäntä tuli yopukusillaan pieni lamppu kädessä pakarin puolelle. Hän ei häikäillyt, vaan meni suoraan Siljan sängyn viereen ja sanoi langolleen muutamia kovia sanoja. Siljakin siinä yritti nyyhkyttäen sanoa jotakin puolustuksckseen, mutta emäntä vain ärähti hänelle: — Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän kaikki. Tämä lause jäi Siljaa sitten pitkälti vaivaamaan, koska siitä ei käynyt selville, tiesikö emäntä kaiken niinkuin se oli. Siitä tavasta, mtllä emäntä häntä kohteli tämän jälkeen, Silja kyllä arvasi, että emäntä oli kaiken kuullut tai ainakin arvasi oikein, Olihan tuo mies talon sukulainen, joten emännän täytyi ottaa hänet vähän toiselta kannalta, kuin jos olisi jonkun sällin sieltä sängystä karkoittanut. Nun ettei Siljalle Nukarin emännästä mitään pahaa muistoa lopullisesti jäänyt. Silja näet sitten kevätpuolella muutti pois Nukariltakin. Sen seikan edellä kävi myös eräitä tapauksia, jotka Siljan elämän historiassa ovat kertomisen arvoisia.