F. E. SILLANPÄA NUORENA NUKKUNUT ELI VANHAN SUKUPUUN VIIMEINEN VIHANTA V1IDES PA1NOS (17—J8:s TU HAT) HELSINGISSÄ KrSTANNUSOSAKEYHTIÖ OIAVA ACM'\ II. TYTÄR. Silja ei kauan ollut Mikkolassa. Mikkolan isäntä tosin määrättiin hänen holhoojaksecn, kun hän ker-ran oli joutunut tuolle turvattomaksi jääneelle ensi apua antamaan, mutta tuskin Silja ripille päästyään oli vükkoakaan oleskellut holhoojansa talossa, kun jo emännät ja muut akat alkoivat viittailla, että Mikkolaa luonnisti hyvin, kun pääsi nun sopivan orvon holhoojaksi: saa pitää palkatonta piikaa ja itse vain nostella holhoojan palkkoja — neeh. Siljan pieni perintö kasvoi samalla noissa keltahampaisissa suissa vallan raelkoiseksi, nun että Mikkolan talon koko pystyssä pysyminen vähitellen tuli riippuvai-seksi siitä, kuinka sen isäntä osasi tuota perintöä itselleen kietoa ja »kl o vata» — nun kai — neeh — Tästä johtui, että Mikkola toimitti Siljan vieraa-seen palveluspaikkaan. Näin tyttö ensiksi joutui Nukarille, pieneen vanhanaikaiseen taloon, jossa hän oli ainoana naispalvelij ana. Varsinaista renkiä ei ollut ollenkaan, vaan piti isäntä tilapäistä päivä-läistä, jommoisena tällöin oli muuan puolihölmö poikanen, nimeltänsä VäinÖ, ja puhuteltim häntä NUORENA NUKKUNUÍ 155 lavallisesti Nukarin pehtooriksi. Väinön sänky oli ovinurkassa, Siljan peränurkassa. Joskus ilta-pimeässä, kun molemmat olivat menneet malcuulle, käytiin noista sängyistä hyvin ihmeellisiä vuoro-keskusteluja. Väinö, »pehtoori», kehitteli käsityk-siään tämän maailman olikkeista, eikä hänen aja-telmiensa lentoa suinkaan ahtaus vaivannut. Välillä hän hyvin hartaasti saattoi tiedustella Siljan elämän fähänastista kulkua ja vertailla sitä omaansa. Mutta sitten — hetkien kuluessa yhä syvemraälle pakol-lista nukahtamista kohden — alkoi poika puhua tiairnisista ja tiedusteli Siljalta, eikö tämä olisi halu-kas tulemaan hänelle, jahka hän, Väinö, siitä hiukan vaurastuisi. Ei Siljallakaan vielä ollut täyden ihmi-sen vahvuutta, mutta sittenkin hän tunsi voivansa aivan kevyesti olla mitään vastaamatta. — Sa' ny' tuletkos? kuului vielä vaan ovipielisängystä. — tCyllä mä huomenna sanon, vastasi Silja ja kohensi kuuluvasti asentoaan painuakseen lopulliseen yö-lepoon. Samassa aukaisi emäntä kamarin oven ja tuli yöpukusillaan pakarin puolelle. — Ole nyt Väinö siellä löpisernättä, ettes taas kastele sijaas, kun nun kauan siinä kaahit — äläkä sinäkään Silja süle honkkelille vastaile. — Emäntä meni takaisin eikä palvelijain sängyistä sen jälkeen mitään kuulunut. Sydämessään Silja tosin nautti siitä, että emäntä piti häntä täytenä järkevänä ihmisenä, mutta Väinö parkaakin hän ajatteli. Ja lopulta aina hiukan itseään, menneitä lapsuusvuosia, rippikouluaikaa, järkytyksissäänkin ihanaa isävainajaa — jonka välitön kuva nyt vähitehen alkoi häipyä, nun ettei 156 P.E. SIIXANPÄÄ sita enaa saanut tulemaan sähen silmälmomieiJ taakse mm unta odottaessaan. Jokin aseut W» vam asettm siihen sisäisen katseen eteen - ja sülom syöksähti tajuun lievä tuskan ailahdus, kl ei isa enaä ollut tämän huoneen haitija, jossa hän j Süjj, nam makasi ja jossa hänen täytyi uskaltautua nukkumaan. Heikosti äännähtäen tyttö tällöin kuuh n ;:1VeiüevkatS01 PÍmeäSSä ^amutui" tajh nukknvan Väinön hengityksen, muisti J^ oh ja painui takaisin lopulliseen uneen Tapahtui Sitten, että jonain pimeänä ärjytuuli- sena syysdtana Silja-tyttö oli palaamassa jostain naapurikylastä yksinään. Hän oli vüpynyt iuem- ül vS-í M Ä määrä' ]a kUn hän ^Ult* Pä-tielle, yllatti hauet tuo nimetön pimeyden- ja luon- nontuska, vähän saman tapainen kuin siellä jää-lohkareen päällä, josta isä hänet pelasti. Kyhen vahlla oh metsikkö, jossa tie painui syvään not-koon, tuulen humina kuului sinne korkealta kulkijan paan paaltä, niinkuin pimeys olisi ollut jokin suuri hntu, joka siellä noin uhkaavasti läähätti _ Oh kum isä tällöinkin jossain asennossaan olisi jotenkm ollut mukaná tuon läähätyksen seassa . . ľl°ty °,r\íÍetänSä ia matkan synkimnhtlä keskivameilla melkein pelkäsi. Mutta ritt mukaa kum metsä harveni ja asuttu kylä lähestyi, muut-tm tuo epämääräinen ahdistus yhtä epämääräi-seksi riemun tunteeksi, joka ikäänkuin pisarteli esun Hän pyrki laulamaan voittaaksensa tuon puitten latvojen etääntyvän kohinan. NUORENA NUKKUNUT l.r)7 Asia oli onnistunut niinkuin pitikin. Süjalle oli tarjottu kahvia ja häntä oli puhuteltu kuin täyttä ihmistä. Olipa siellä muuan nuori mies, jonka nimi oh Tonttilan Oskari, puhutellut häntä niinkuin pojat puhuttelevat tyttöjä. Siljahan olikiq jo seit-semännellätoista. Taloa lähcstyessään ja jo kuulu-vasti hyräillessään hän muisti senkin. Kun hän tuli kotiin Nukarille, oli sielläkin hyvä tuuli vallalla. Kaikki istuivat suuressa pakarissa ja juttelivat iloisesti. Siljan tulo oli kuin mikäkin merkkitapaus, hänen lämmin uhonsa jatkui vielä sisälläkin. Tuskin hän sai emännälle selostetuksi matkansa, nun siinä huudeltiin ja sukkeluuksia lasketeltiin. Joukossa oli myös muuan lihavahko punakka mies, jonka sormessa oli kivipäällinen sor-mus ja liivin päällä paksut kullanväriset vitjat. Kävi myöhemmin ilmi, että tuo mies oli isännän veli, joka jo kerran oli käynyt Amerikassa ja aikoi taas piakkoin sinne lähteä. Hän oli tavallaan kuin hyvästiä sanomassa. Häntä sanottiin Villeksi ja hän osasi tehda ihan tuossa muuten kolkonlaisessa pakarissa kovin hauskaksi. Häneliä oli hiukan kimeähkö ääni, lau-laessaan hän sai sen nousemaan korkeammalle kuin monikaan nainen. Hän näet sai lauluakin aikaan, saipa vietellyksi Väinönkin lurittamaan joitain ihmeellisiä isältään oppimia renkutuksia, joita eivät tämän ajan ihmiset enää osanneetkaan, mutta joille tämä seura, osittain myös Väinön esitystavan vuoksi, aivan hurjasti nauroi. »Tulin minä Rauman Ran-teUiin — näin siellä pitkäparta Santelhn — hältä 158 P.E. SI1XANPÄÄ kysyn, missä asm Hilma Hammariin — hän vei minut Human kammariin.» Isäntäkin jo lämpeni já jatkoi: »Hilma oli kotoisin Turusta — eikä tietä-nyt paljon surusta — viisitoista markkaa ma huku-tin — kun Human viereerü nukutin.» Höhöhö, nau-rettiin — Väinö vain oli juhlallisella mielellä' kun isäntäkin osasi saman laulun. Ville Nukari oli paljon kulkenut maailmaa, hän tunsi hyvin ihmisen, vanhan ja nuoren. Silja tyttö oli hänen mielestään sangen sievä, vaikka olikin vielä kovin nuori ja lapsellinen. Hän oli SiljaUe ystä-vällinen, ja leikissä ja kisoissa sünä ülan kuluessa hän järjesti min, että sai sanoilla ja teoillakin sen osoittaa. Kun Väinö tuon laulunsa jälkeen rupesi rallattamaan jotain tanssin säveltä, sieppasi vieras Siljan pariksensa ja tanssi hänen kanssaan lattialla, ainoana parina, toisten katsellessa. Silja huomasi osaavansa polkkaa; vaikka Väinö kühdytti lau-luaan, eivät tanssijat sotkeutuneet, vaan pyörivät lopulta kuin tuulispää. Väinö itse sotkeutui ensin, ja silloin Ville heitti Siljan korkealle ilmaan já pyörähti hänen kanssaan lopulta sängylle istumaan. Taisi jäädä käsikiq tytön vyötäiselle hetkiseksi. Nukarin Ville ei kumminkaan millään teollaan mennyt nun pitkälle, että Silja olisi ruvennut häntä vicromaan. Kun hän seuraavana päivänä hyvästeli ja lähti, oli Siljan häntä melkein ikävä. Hän kysyi Siljalta, saisiko kirjoittaa, ja Silja vastasi: »Kirjoit-takaa vaan.» Ei hän siihen muutakaan osannut. Sutä oli Sitten seurauksena monta makeata kirjettä, : joihin Silja vastailikin. Yhden kirjeen sisässä oli NUORENA NUKKUNtlí 159 iiyvin korea silkkinen nenäliina, jommoista ei kukaan leoko kylässä ennen ollut nähnyt. Tietenkin se tuli ilmi, eihän Silja osannut sitä heti kätkeä. Siitä sopi jo viittailla jotain, vaikka toisaalta olikin hiu-kan luonnotonta, että tuo kolmissakymmenissä oleva maailmankiertäjä noin lähenteli vasta ripille pääs-syttä tyttolasta, joka muutenkin oli vielä aivan viaton. Tämä Ville Nukarin juttu tulikin Siljalle myo-hemminkin kohtalokkaaksi. Sil j alia ei ollut häneen mitään sellaista hengen suhdetta, jommoista tuon nenäliinan tulon jälkeen uumoiltiin, Ville oli hänelle pikernmin kuin jokin vanhempi sukulainen, joka piti hänestä. Kun siis Tonttilan Oskaři alkoi vähin lähennellä Siljaa siihen tapaan kuin poika tyttöä lähentelee, ei Silja käsittanyt, että tuo Nukarin Villen tuttavuus ja kirjevaihto olisi sünä mitään merkinnyt. Eikä Oskarikaan ■— Jos hän edes oli kuullut koko asiasta — ainakaan nyt eqää näyttä-nyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hän tans-sitteli Siljaa tanssitüaisuuksissa ja saatteli kotiin, pitäen kävellessa kättään tytön lantiolla. JokaiseUe ihmiselle sattuu hänen nuoruudessaan seilaisia sekä yksityisiä kohtauksia että pitempia clämän sarjoja, joita muistaessaan hän myohem-min, kypsäUä iälla tuntee jonkinlaista etovaa tun-netta. Ne eivät aina ole pahoja tekoja, eivät mitään salattuja rikoksia — ellei nyt ehkä j oku varhaisen lapsuuden aikainen näpistäminen tai jonkin valheeksi tietämänsä asian itsepintainen todeksi väittäminen — vaan ne ovat muuten vaan sellaista epämukavaa 160 P. E. SIIAANPÄÄ siehm pohjapainoa. Ei ole harvinaista, että nämä tällaiset vammat Iiittyvät varhaisimpiin sukupuoíi-tunteisiin. Heräävä sukupuolitietoisuus nojautuu joskus hyvin ihmeellisiin, vieläpä naurettaviin vasti-neihin. Vaikeata on uscimmissa tapauksissa sanoa, kuká on ollut ihmisen ensimmäisen rakkaustunteen esine. Ohessaan Nukarilla Silja Salmelus siis seurusteli Tonttilan Oskariq kanssa, joka oli häntä jonkin verran vanhempi, siihen aikaan juuri tulossa parin-kymmenen vuoden ikään. Hän oli kookas vaalea poika, joka ei kovin paljon pukunut, paitsi milloin oli saanut jostain ryypyn päähänsä; silloin hän oli hiukan reuhaava ja haastoi mielellään pikku riitaa-kin. Hänen vanhempansa asuivat kylän laidassa töllimäessä, isä oli tavallinen Juro ja karkealuineu ätjän karitas, äiti rayös jokseenkin laajaruumiinen akka, jolla oli ollut toistakymmentä lasta. Lapset joutuivat maailmalle melkein heti kun kynnyksen yli kykenivät, sillä vanhan Jussin palkat eivät pitkälle riittäneet. Tilapäisesti he tosin oleskelivat kotosalla työmaita vaihtaessaan, ja nykyään Oskaři asustikin vanherapiensa mokillä, sillä hänellä oli pitempiaikainen urakkaosuus lähistöllä. ^ Oskaři oli luonteeltaan yleensä tasainen, joskin isänsä tapaan, jota hän kaikin puolin muistutti, hiukan karkea. Jostain tanssista tullessa hän kerran lyöttäytyi Siljan seuraan samaan tapaan kuin oli jo monen tytön rinnaUe sellaisilla yöllisillä paluuret-killä laittautunut. Kun kaikíila muillakin tytöillä NUOEKNA NUKKUNUT 161 oh' saattajansa, eivätkä he näyttäneet sita millään lavoin häpeävän, vaan kävelivät siinä lähettyvillä liyvinkin kiinteästi kumppaniinsa nojaten, ei Sil j a-k'aan osannut tehdä mitään estettä Oskarille. Oskaři ei sitäpaitsi haneíle paljoa puhunut, käveli vain siinä rinnalla ja hiukan hamuili hänen käsivarttaan. Mentiin häraäriä teitä pitkin, joukot harvenivat ja lopulta olivat he kahden kesken lähestyessään Nukaria. Silloin Oskaři saattoi tulla puheliaaksikin. Vallan oudon läheisellä ja hyvällä äänellä hän kyseli Siljan arkisia asioita ja kerroskeli, mitä kylässä oli sattunut, Hän viritti paperossinsakin — ja nun he tulivat Nukarin nurkalle, jossa Silja seisahti hyvästi sanoakseen. — Eikö sinne sisälle sovi tulla? kysyi Oskaři tuolla samalla hyväntahtoisella äänellä, aivan niinkuin asia heidän kahden puolesta olisi ollut kyllä selvä. -— Ei, hyvät ihmiset, isännän korva on parin sylen päässä ja emännän vielä lähempänä. Siljaa itseäkin nauratti tuollainen kysymys. Mitä Oskaři siellä olisi keskellä yötä tehnyt, vaikka olisi sopinutkin! Oskaři kumminkin viivyskeli vielä hiukan, imi paperossiaan, niin että se hehkui pitkällä karrella, vaihtoi ruunuinsa painoa jalalta jalalle, rautta puhua hän ei enää osannut. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi vain jotain odotellut; että joku olisi kulkenut ohi ja nähnyt hänet näissä horamissa. Yö oli kumminkin aivan hiljainen, hevonen vain päristi kuuluvasti Nukarin tallissa. Niinkuin se olisi ollut jokin merkki, lähti Oskaři vaeltamaan kotimökkiään kohden — ja Silja sisälle. 1 1 — F, E, Sillanpaä VI. 162 F. E. SUXANFÄÄ Näin he tottuivat toisiinsa ja ympäristökin tottui siihen, että he palasivat yhdessä tansseista. Oskaři piti jo kättänsä Siljan lanteilla ja he käveli-vät hyvin hiljaa niinkuin toisetkin parit. Jopa siitä joku akka joskus rupesi Nukarin emännälle viittailemaan, mutta emänta saattoi vakuuttaa, ettei ainakaan hciUä kotosalla ole Tonttilan Oskari eikä kukaan muukaan mies Siljan tykönä yön-aikaan käynyt eikä juuri päivälläkään. — Ja se on nun vieno ja viaton päältäkin nähden, lisäsi emäntä, etten mina usko sen miehestä vielä muutenkaan mitään tietävän. — Ei niitä niin o' takaamista, vaikk' olsivat kuinka hienoja ja vienoja, ynähti akka. Kun Oskari ei siihen aikaan seurustellut muitten-kaan tyttöjen kanssa, antoi s e tytöille aihctta kulle-kin luontonsa mukaisiin luuloihin ja kiusoitteluihin. Siljaa ei kukaan muu poika yrittänytkään lahen-nellä, ja hän itse eli vielä täydessä ncitsecllisessä heräämättömyydessä, vaikka nuoruuden pari kolme kallisarvoisinta vuotta siten lisäsivätkin hänen ikäänsä. Vähiön iltapuheet sieltä omasta sängys-tään muuttuivat tosin hiukan katkerammiksi, ja hän lausahteli pakarin pimeään ilmaan yhtä ja t o ist a, mitä oli tietävinään Tonttilan Oskar ist a. Väinön jutut kosktvat kumminkin Oskarin aikai-sempia naisseuralaisia eivätkä ne tehneet Siljaan mitään vaikutusta, pikemmin ehkä sittenkin hiukan myönteisen, Hänestä tuntui jo vähän somaltakin, että oli olemassa tuommoinen poika, joka häntä saat-teli ja jota puhuttiin toisiinkin tyttöihin ja nyt NÜOEENA NUKKUNUT 163 häneen — kun ei kumminkaan voitu puhua mitään |iahaa. Niin menivät nuo vuodet eikä heille muuta tapahtunut, kuin että Silja saUi Oskarin pitää käsi-varttansa hänen ympärillään heidän hämärissä liikkuessaan — joskus he jo tapasivat muutenkin kuin tansseissa. Milloin Silja ja Oskari olivat yhdessä toisten nuorten seurassa, kuten juuri tanssipaikoilla, oli Oskari nykyään jo paljon äänekkäämpi ja puhc-liaampi. Hän pyörähteli ja lasketteli karkeahkoja sukkeluuksia, joita tyttöjenkin sopi kuulla Jos halu-sivat. Mutta heti kun hän sitten joutui kahden keskcn Siljan kanssa, oli hän kovin lempeä sekä sanoiltaan että käytökseltään. Kerran kun hän oli — ainakin olevinaan — hiukan humalassa, joutui hän kovene-maankin Siljan vuoksi. Tanssipaikalta lähdettäessa jäi Oskari jostain syystä hiukan jälkeen, joUoin heti pihassa muuan tunnettu sälli juoksahti Siljan rinnalle ja alkoi pitää omaa hölötystäan. — »TässäkÖs se on se meidän lasten äiti?» — Samassa siihen jo ehti Oskarikin ja teki lyhyen lopun sällin rekkaloimi-sesta. »Ei, mutta sinä ölet teidän äidin lapsi, niin että laputa sen hameisiin, muuten seta piiskaa.» — Sälli ehti kysya, että »mitä», johon Oskari vastasi, että »tätä», ja lennätti tuon kaitaisen hulivilin hyvällä iskulla kinokseen. Siljan ja Oskarin tanssista paluu oli kumminkin sillä kertaa hairitty, sillä tuon sällin liittolaisia seuraili' huudellen ja härnäülen jonkin matkan päassä. Nukarin nurkaUa Oskari käski Siljan odottaa, että hän saisi vähan nütä loitontaa, mutta süloin Silja jätti lyhyet hyvästit ja meni 164 F. E. SIIXANPÄÄ sisälle. Oskaři sai selvitellä välinsä noiden sivu-saattelijain kanssa jossain muualla. Tämä olikin sitten viinieinen varsinainen saattoj matka. Seuraavalla viikolla Oskaři lähti maail-malle, etelä-Suomeen, jossa ryssät siihen aikaan teetttvat suuria sotavarustustöitä ja josta levisi kertomuksia huimista päiväpalkoista. Osava mies sitäpaitsi kuului käärivän siellä rahaa tekemättä juun mitään. Sinne Oskarikin lähti parin muun irraUisen nnorcn niiehen kanssa. He olivat reimalla tuulella, aivan kuin olisivat suorastaan sotaan lähte-neet. He vakuuttelivat kotiin jääville, että tässä lahteekin vallitöihin semmoisia poikia, jotka perkaa-vat. Lähtiäisikseen he oiivat hiukan ryypänneetkin Olipa Nukarin pehtoorikin, Väinö, joutunut heidän seuraansa ja saanut osansa pullosta. Oskaři lähti sitten Väinöii kanssa rohkeasti Nukarille, koska ilta oh vielä varhainen, nun ettei tarvinnut epäillä talossa nukuttavan. He tulivat pakariin, jo ovissa omaa pakinaansa pitäen, Oskaři hiukan puhettaan sahistäen, kuten hänen tapansa ryypyn saatua oli. Oskaři puhui, kuinka hän oli Väinön kanssa sopinut siita, että tämä sallisi hänenkin tulla katsomaan Vamön »vakinaista», ja Väinö hölisi joukkoon, että kyllä hän katsoa sallii, kun ei vaan kajoa. Tämä käynti hiukan tympäisi nuorta Siljaa — mutta se olikin sitten yli vuosikauteen viimcinen tapaaminen hänen ja Oskarin välillä. Oskaři mat-kusti seuraavana aainuna varhain, ja kun hän aikojeu kuluttua palaši, ei entisestä seurustelusta enaä tullut mitään. Siihen vaikutti juuri tuo edellä NUOKENA NTTKKUNUT 165 niainittu Nukarin Ville, joka süla valin oli palannut Amerikasta ja päässyt erääu vanhan tukkiyhtiön tnetsänostajaksi. Semmoisena ollessaan hän kerran jälleen poikkesi Nukarille ja oli siellä yötä. Pahaksi onneksi sattui isäntä itse olemaan kaupungissa, joten tuo velimies tulí esiintyneeksi kotitalossaan hiukan liian vapaasti. Iltatuokio suuressa pakarissa luontui ulkonai-sesti melke in samanlaiseksi kuin silloinkin Villen ollessa hyvästijätöllä. Uutta oli vain se, että Silja oli taanoisestaan hauskasti varttunut, ja emäntä liiukan kiusoitteli häntä tuon parivuotisen seurus-telun vuoksi Oskarin kanssa. Tämä näytti tekevän eräänlaisen vaikutuksen tuohon Amerikasta palan-neeseen. Hän etsi kaikin tavoin tilaisuutta osoit-taakseen ylemmyyttään tavallisiin täkälaisiin mie-hün nähden, Hän haki matkalaukustaan pullon ja tarjosi niillc, jotka ottaa halusivat — eikä se ollut-kaan mitään »kuusen juurella keitettyä». Ja kun hän sitten siinä lämpeni ja vähin toisetkin lämpenivät ja puhuttiin — puhuttiin etupäässä Amerikasta ja sen taaloista — nun veti vieras esiin lompakkonsa ja näytti, mimmoisia ne olivat. Siljakin tuli katsomaan, jolloin vieras otti erilleen yhden sellaisen pitkäkkään setelin, jossa oli omituinen, hiukan naisen näköinen miehen kuva, ojensi sitä Siljalle ja sanoi: — Saisko olla muistoksi? Silja hämääntyi hiukan, ei ottanut, ei liioin kieltänyt. — Ota, ota, hyvä ihminen, saadessas, sanoi emäntäkin, vaikka hiukan pahansuovalla äänellä. — Mitä minä sillä teen — en minä huoli, vastasi Silja avoimesti nau- 166 tf. E. SlIAANPÄÄ reskellen, ja kun ei vieras heti ottanut seteliä takai-sin, laski tyttö sen pöydän kulmalle. — Kyllä minä otan, hölähti Väinö ja aikoi kahmaista setelin, mutta tällöin vieras kyllä oli nopsempi »pehtooria» ja pisti rahan takaisin lompakkoonsa. Sitten hän vielä tarjosi pullostaan. Emäntä ei enää huolinut ja kielsi lankoaan »tuota Väinö honkke-liakaan enää juottamasta». — Mit ä emäntä siitä tahtoo, kun ma vaan työni teen, kivahti Väinö sellai-sella äänellä, että ryypyn vaikutus selvästi näkyi. — Emäntä tahtoo sita, että nyt mennään maata, niin vieras kuin talón väkikin. Vieras otti vielä kulauksen ja lähti sitten salin puolelle rakennuksen toiseen päähän, jonne hänelle oli tehty yösija. Väinö ja Silja menivät tapansa mukaan kumpikin sänkyynsä ja lamppu sammu-tettiin. Kamarin puolellakin vaikenivat emännän ja lasten äänet, viimeinen mátala soperrus jäi vas-tausta vaille — ja talo tuntui nukkuvan. Tuskin vielä kumminkaan muut nukkuivat kuin lapset. Oli ollut siksi vilkasta, saatu ryyppykin piti jokaista valveilla, ajatuksct liikkuivat ja sinkoilivat tavallista íaajemmin kääntein. Joku muisti sitäkin, että talón isänta ei tänä yonä ollut tavallisella pai-kallaan. Jos jotain erinomaista sattuisi, olisi tur-vauduttava isännän veljeen, tuohon lihavahkoon mieheen, j oka oli niinkuin puoliksi herra . . . Silloin pakarin ovi j o narisikin — Väinö oli kyllä kuullut, että tulija ei tullut ulkoa, vaan salin puoleita. Haparoidessaan se mutisi jostain, jota oli unohtanut, ja unohdettujen joukossa oli myös NUOBENA NUKKUNUT 167 Uyvän yön sanommen Siljaüe. Sinne se löysi ja lait-Itui Siljan sängyn laidalle ja oikem JO šaman üen viereen. Nahinaa ja supatusta kuulm, kuulm kuulu-::ítaan, varsinkm Siljan kuiskaukset«o£»£ sdvästi. Väinö oli kyllä vähan hopsakka a^ „äsitti sen itsekm, mutta tuo vaeras nnes gh hanta aähtävästi vieläkin hullumpana. Kun Varno sieüa «sängyssään hengitü tasaisesti ja pmri hiukan kuuluvasti, oletti vieras ^«««™L"i£2? „arin ryypyn vaikutuksesta ehka hyvmk n s keasti. víľoSnkin kuunteli kaikki ja käsrtfc kaikki, I ľtoisessa sängyssä tapahtui, ja hän kauhis£ nyt niitä puheita, joita juun näm P^ean ha k muisti tuonne Siljan sänkyyn puhelleensa. Süla ps sZ nyt tosiaan olisi hänen uskottu morsiarnensa, n n X hänellä, Vämöllä, edessä sangen vaativa vdvollisuus: hänen pitäi» nousta ja ajaa £»** ulos, ensin Siljan sängystä ja Sitten koko huoneesta Mut a Süja ei ollut hänen puheitaan koskaan ottanut väíavast - ohhan se pitkät ajat pitänyt yhta sen Barnim kanssa, joka nyt oli ~*~~*£ noilla. Taistelkoon nyt yksm tai - tag*** ajatteh Väinö ja jäi edelleen korvat hereiUaan seu-raamaan, mitä peränurkassa tapahtui. Vieras ponnisteli siellä tuntikauden val Ha ama hdjaisuuttľ pitäen. Väinö i° ** ^"^ ko eata silkkinenälunaakin, pka Süjalle knpessa oli saapunut. Lopulta alkox T^fV*£ lua Siljan nyyhkytystä, ja kun tytto sarnaUa yritti puhua, pillahti siinä joku sana ,0 aaneen 168 F. E. SHIfANPÄÄ Silíoin aukeni taaskin kamarin ovi ja emäntä túli yöpukusillaan pieni lamppu kädessä pakarin puolelle. Hän ei häikäillyt, vaan meni suoraan Siljan sängyn viereen ja sanoi langolleen muutamia kovia sanoja. Siljakin siinä yritti nyyhkyttäen sanoa jotakin puolustuksckseen, mutta emäntä vain ärähti hänelle: — Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän kaikki. Tämä lause jäi Siljaa sitten pitkälti vaivaamaan, koska siitä ei käynyt selville, tiesikö emäntä kaiken niinkuin se oli. Siitä tavasta, millä emäntä häntä kohteli tämän jälkeen, Silja kyllä arvasi, että emäntä oli kaiken knullut tai ainakin arvasi oikein, Olihan tuo mies talón sukulainen, joten emännän täytyi ottaa hänet vähän toiselta kannalta, kuin jos olisi jonkun sällin sieltä sängystä karkoittanut. Niin ettei Siljalle Nukarin emännastä mitään pahaa muistoa lopullisesti jäänyt. Silja näet sitten kevätpuolella muutti pois Nukariltakin. Sen seikan edellä kävi myös eräitä tapauksia, jotka Siljan elämän historiassa ovat kertomisen arvoisia.