Ami Kaipainen
On
neidolla punapaula
^. 3>oo
Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo - Helsinki
Nyt on annettava ajan kulua, sillä se mitä Annikin elä- 'IM mässä seurasi, ei varsinaisesti kuulu tämän tarinan puit-
teisiin. Romaaneissa ja kertomuksissa usein pitkät ja vai- M
keatkin ajanjaksot ihmisten elämässä kuitataan vain mai- > "j
ninnalla: nun kului kevät ja kesä, tuli syksy ja talvi. Ja 1
elokuvan keinoin saadaan se kevät ehkä kukkasloistoa ym
tulvilleen. ''m
.-V
Annikin elämässä tosin oli vähemmän loistoa, mutta -M sen päivät kuluivat kuin siivillä. Ja entäs sitten yöt: lapsi <| oli sairaalloinen, vaan varttuihan se siitä. Tummasilmä ■ ^ kookas tyttö, mustat palmikot kuin yö kahden puolen -"/<; päätä, ja pihalla hän heti otti johdon käsiinsä ja alkoi ko-mentaa tovereitaan kuin mies.
Se mitä edellä on kerrottu sinisen talon rappiosta pitää myös paikkansa. Lopulliseen vararikkoonhan se joutui ja pankin haltuun. Ei siitä talosta eikä sen ihmisistä ollut mihinkään. Annikki Turunen oli tehnyt kaikki mahdolli-set virheet. Sillä mitä hän olikaan yrittänyt tehdä? Hän lai     ■z> he, yhtä hyvin voisin puhua monikossa, sillä yhteenhan he kuuluivat koko joukko. Vaalia kuolevaa perinnettä, työllistää jopa vanhoja ihmisiä, toteuttaa kauneuskäsitys- ^ tään suunnittelemalla epämuodikkaita koruja. Valmistaa \\ niitä käsityönä ja kalliisti sen sijaan että kone olisi työntä-    ' 1,1
300
nyt joitakin halpoja pikku matkamuistoja turisteille. Si-joittaa teollisuutta Lapin kehitysalueelle. Harjoittaa pien-yritteliäisyyttä sekatalousmaassa. Mutta, nun kuin asian-tuntijat vakuuttivat, vika ei ollut yhdessäkään näistä yksi-tyiskohdista, varsinaisesti, vaan vika oli siinä että hän tai he (tai viimekädessä kirjailija) olivat yrittäneet yhdistää nämä kaikki. Ja sekoittaa sähen vielä yksityisen ihmisen-sä: huolensa, ilonsa, rakkautensa, kuolemankin, ja se nyt ainakin oli vihonviimeinen virhe. Pidettäköon ihmiset ja kokonaisratkaisut erillään, Jos kohta ne aina ja joka tasol-la koituvatkin yksityisen ihmisen kaikkinaiseksi parhaak-si. Ja jos joku sitten menee ja sotkee kokonaisen systee-min, työntää rakastuneena kätensä sorviin tai sählää ah-distuksessaan laskuvirheen, nun siitä on paras vaieta että maailma pysyisi järjestyksessä.
— Siis minustakin? Annikki kysyi. — Mutta enkö mina ole kokonainen maailma?
Mutta hänhän oli aina ollut nun suurellinen. Istui nytkin siinä laiturin nenässä ja syötti sorsia, eteläs-tä tullut lomavieras, joka oli halunnut nähdä entisen maa-laismaisemansa, koska ei ollut muka voinut sitä unhoit-taa. Ja tytär leikki rannalla jonkin kulkukoiran kanssa.
Tbverihan se siinä oli, ikuinen uskollinen, sekarotui-nen, ja sekarotuinen oli muuten tyttökin. Sitä sopi vain ihmetellä, kuka oli pitänyt sen Toverin täällä kehitys-alueella hengissä.
Ja Annikki, hän työskenteli suuressa tavaratalossa osas-ton vastaavana, ei hänen pienillä palkoillaan olisi koiraa kaupungissa pidetty, ei sekarotuista ainakaan, joka hauk-kui ja häiritsi sitä suurta kerrostaloa, Jossa hän asui pie-nessä asunnossa. Ja olihan hänellä toki tovereita kaupungissa ilman koiraakin.
301
Haalistuneen sinisen talon pihasta alkoi jo kuulua ää-niä. Veräjän saranat parkaisivat, pitkä heinä kaatui piha-polulla askeliin, porras narahti nun kuin ennen suuren loiston päivinä ja elämänuskon, kun aurinko oli hehku-nut tulimerenä ikkunalaseissa ja pääskyset pitäneet räys-täslaudoissa peliään.
— Wunderschön, wunderbar, kaikui pitkin pihoja kuin miehityksen tuskaisina päivinä, jolloin kaikki olivat juoksennelleet edestakaisin eikä kukaan tiennyt miten sähen olisi pitänyt suhtautua, kun se jo oli siinä.
Ja kuin lounasruokalan kukoistuksen päivinä. Kuin silloin, kun Hans oli tullut. Ruin silloin, kun Hans oli mennyt. Ja nyt taas.
Hänen sydämensä löi rajusti kuin luostarin kello ladon lattian alla. Jos se sittenkin. Ei.
— Äiti, äiti, siellä on ulkomaalaisia, huusi mustapal-mikkoinen tytär. — Tule, joudu, mennään katsomaan, hän komensi.
Annikki, Turusen tyttö, nousi laiturilta nun että sen lahot lankut notkahtelivat ja pelästynyt sorsa ui pakoon.
Tytär meni jo rinnettä, kädessään hän heilutti punaista paulaa, jonka oli vastikään saanut kylän viimeisiltä van-hoilta naisilta lelukseen. Sekarotuinen koira juoksi rin-nalla ja haukkui.
— Minun olisi oikeastaan pitänyt kertoa, Annikki sa-noi puoliääneen itsekseen. — Minun olisi pitänyt varoit-taa. —Mutta sanoiko hän sen tyttärelleen vai ajatteliko jotain muuta. Ja kukapa häntä olisi siinä metelissä kuul-lut tai kuunnellut.
Hän meni katsomaan, kun ne tulivat.