Haastelevat kuuset
Oli metsästäjä ja hänellä kaksi hyvää jahtikoiraa. Kerran hän oli metsästysretkellään joutunut niin kauas salon sydämeen, ettei olisi enää sinä vuorokautena kotiinsa ehtinyt. Niinpä hän päätti viettäa yön metsässä, majoittui korkean kuusen alle ja sytytti nuotion.
Hetken kun mies oli valkean ääressä kyyristellyt, kuuli hän kummak-seen ylhäältäpäin puhetta. Hän otti selvää mistä ääni kuului ja näki kuu-sessa suuren käärmeen.
»Auta minut alas täältä ennenkuin kärvennyn nuotiotulessasi!» pyysi käärme. Mies sanoi:
»En úskalia, sillä pelkään että pistät minua.»
»En pistä, vannon sen*, vakuutti käärme. »Jos antat minua, nun ope-tan sinulle eläinten, jopa kasvienkin kielet, niin että ymmärrät mitä ne haastelevat keskenänsä.»
»Moinen avu ei olisi pahitteeksi», mietti mies ja kysyi: »Millä keinoin sinut sieltä alas saan?»
»Kaada toinen puu nojalleen tätä puuta vasten», neuvoi käärme.
Mies teki työtä käskettyä ja käärme luikerteli kuusesta alas. Se opetti nyt metsästäjän ymmärtämään eläinten ja kasvien kielet. Nopsasti, kuin taikomalla mies ne oppikin, ja lopuksi käärme sanoi:
ŕMutta sinun ei pidä yhdellekään kuolevaiselle, ei edes vaimollesi sa-noa, että ymmärrät luomakunnan kielet. Jos niin teet, vie surma sinut šamana päivänä jolloin olet salaisuutesi ilmaissut.»
Käärme mateli tiehensä ja metsästäjä heittäytyi nuotionsa ääreen. Nyt koiratj jotka olivat maanneet nuotion valopiirissä, alkoivat keskustella. Toinen koirista nousi ylös, ojentelihe ja sanoi:
»Jää sinä isännän toveriksi, minulla on sellainen tunne, että on men-tävä kotia vartioimaan.»
»Mene)>, sanoi toinen koira, »kyllä minä isännän kotiin holhoan, kun se on ensin saalista saanut.»
Mies kuunteli kummissaan, kun hän nyt ensimmäistä kertaa eläissään
292
Haastelevat kuuset
ymmársi koiriensa puhelun, ja han oivalsi ettá oli káármeeltá oppinut verrattoman taidon.
Han lisási puíta nuotioon ja yritti saada unen páástá kiinni. Mutta kuinka ollakaan, korpi kohisi salaperáisesti ja mies kuuli kuinka puut alkoivat puhella keskenáán tuulen huminassa.
Tuuli yltyi váhitellen myrskyksi ja hieman kauempana kasvava kuusi humisi sille kuuselle, jonka juurella mies makasi. Náin se puhui:
»KuomasenÍ, hyvá naapurini, tunnen, ettá tána yóná kaadun ja kuo-len, tule láhemmáksi ja tue minua!»
»En voi tulia vaikka tahtoisinkin», vastasi toinen kuusi, »Etkó huomaa, ettá minulla on vieraita juurellani, metsástájá ja hánen koiransa.»
Samassa raju tuulenpuuska puskihe metsán lápi ja se kuusi, joka oli kuolemastaan puhunut, kaatua rojahti ryskettá pitáen nurin.
Silloin nuotiokuusi huokasi:
»Nytko jo kaaduit kasvinkumppalini, aarteen páállá elit, mutta aar-teen páálle kuoíitkin.s
Sen jálkeen tuli metsássá hiljaista ja mies nukkui rauhaisasti aamuun asti. Mutta aamulla hán muisti, ettá oli kuullut nuotiokuusen pakisevan aarteesta. Hán meni ja tutki kaatunutta kuusta ja lóysi sen juurakosta homeisen, kuparisen arkun, joka oli táynná kulta-ja hopearahoja. Mutta ei siiná kaikki: latvan aíla oli hyváturkkinen kettu, jonka kuusi oli kaa-tuessaan kolkannut kuoliaaksi.
Metsástájá nylki ketun ja palaši kotiinsa pohattana, toisessa kainalos-saan aarrearkku ja toisessa ketunnahka. Tupa oli kylmilláán ja mies tuumi: »Nytpá on varaa ottaa eukkokin liettá Iámmittámáán.)>
Naapurissa oli nuori, liinatukkainen tytto, ja metsástájá kosi ja saikin hánet puolisokseen,
Tasaisesti vieri sitten heidán elámánsá. Mies ei enáá viitsinyt metsiá rámpiá, vaan kulutteli aarrettansa. Mutta kerranpa sattui heidán tuvas-saan seuraavanlainen tapaus.
Vaimo háári leipomispuuhissa lieden luona, mutta mies istui ikkuna-penkillá ja katseli ulos.
Ikkunan alla oli tuleentunut vehnápelto ja siiná touhusi varpusparvi. Varpusemo verotti táhkiá, mutta pojat noukkivat maahan pudonneita jyviá. Emo silloin varoitti poikiansa:
»Álkáá maasta poimiko, vaan syókaá latvasta, Latvat ne vievát riiheen, kun leikkuun aika tulee, mutta maahan varisseet jyvát jáávát meille tal-veksikin.»
294
Haastelevat kuuset
Miestá nauratti, kun varpusen oveluuden kuuli, mutta vaimo, josta vuosien mittaan oli kehittynyí kiukkuluontoinen ákápussi, kysáisi: »Mille naurat, minulleko naurat?» Mi es vastasi:
»Nauranpahan mitá nauran, leivo siná vain edelleen.»
Mutta minka vaimováki saa pááhánsá, siitá ne eivát hevin hellita. Vaimo kiusasi niin sitkeásti miestánsá ilmaisemaan naurunsa syyn, ettá rnies viimein katsoi parhaaksi taipua.
Sitá ennen han puki ylleen puhtaat liinaiset alusvaatteet ja paneutui Iavitsalle pitkákseen odottamaan kuoleman tuloa, miká olisi seurauksena salaisuuden kertomisesta.
Tupaan oli virrannut leivinuunista liikaa lámpoá ja emántá aukaisi oven, jotta raitis ilma páásisi sisáán. Silloin pihalla askaroinut kukko saa-pui kanoineen vieraisille tupaan.
Kukko katsella killisteli lavitsalla makaajaa ja alkoi kotkottaa:
»On siiná kanssa isántámies, kun ei pysty yhtá vaimoihmistá kurissa pitámáán. Minulla on vaimoja viisikymmentá, mutta ei tulisi kysymyk-seenkáán, ettá joku niistá rupeaisi niskuroimaan.»
Mies ymmársi kukon puheen ja se kávi hánen sisulleen. Han kavahti ketterásti pystyyn, antoi vaimolleen aikamoisen kurituksen ja sanoi:
»Vielákós tutkit mille nauroin? Joko on leivát leivottu ja piirakat pais-tettu?»
Sen loylyn perástá ei vaimo enáá uskaltanut miestáán kiusata, ja sopu ja rauha asuivat siitá láhtien metsástáján talossa.
295