EN K E LI
Lasken lastenkirjan kädestäni kirjaston lukusalissa. Kuvauk-sesta päätetlen Yrjö Kokko ei ollut koskaan nähnyt valokuvaa oikeasta peikosta. Mutta nun kuin vieressäni lukusalin pöydäl-lä oleva PEIKKO-hakusanaJla haravoitu kirjapino kertoo, se ei ole ihme: peikkohavainnot olivat äärettömän harvinaisia ja va-lokuvat vielä harvinaisempia pitkälle 70-iuvulle asti, kunnes moottoriperät, piilokojut ja haaskoilla viikkokausia vahtimi-nen alkoivat tulla muotiin. Peikkoja ei enrisaikoina juuri met-säsretty, koska niiden liha on syömakelvotonta, raato kuvorta-van hajuincn. Peikkojen talvitaljoilla tiedettiin käydyn hiukan kauppaa: venäläiset olivat syksyisin harjoittaneet jonkin verran peikon loukkupyyntiä mutta se oli olktt aika kannattamaton-ta touhua. Peikot měnívat ansoihin ani harvoin ja pyssyjen kanssa niitä oli lähes mahdoton metsästää, ne kun olivat ää-nettömiä ja nopeita yöeläimiä. Koiriakin oli koetettu mutta surkein tuloksin; peikot joko eksyttivät koirat tyystin jäljiltään tai Jos sattuivat jäämään künni, ne raatelivat koirat kamikaze-raivolla. Temperamentiitaan bullterrierin ryyppinen, Venäjällä jalostettu "rollikoira" on kuitenkin edelleen tunnettu rotu. Se on muunnos karjalankarhukoirasta, ja sünä sanotaan olevan myös enemmän kuin ripaus sutta ja huskya. Metsästykseen "roOikoiraa" (oikeaita nimeltäan kuulemma Laatokan vainuu-ja, voi kiesus) ei kuitenkaan ole käytetty aikoihin.
Peikkoja ei kannattanut myöskään etsiä talvipesistä toisin kuin karhuja, sillä peikko etsii taJvehtimiseensa nun luokse-
41
pääsemättômiä onkaloka, että useímmiten oli aivan turhaa edes tähyillä hengitysreildä. Eikä niitä kai kannattanut metsäs-tää siinäkään mielessä, että ne olisívat erityisesti kilpailleet sa-moista riistalaitumista ihmisten kanssa: talvísin ne olivat täy-sin poissa pelistä ja kesäísinldn kíinnostuneempia sopuleista kuin hirvistä. Oli niistä muutama vuosi tapporahaakin mak-settu kun aslakit olivat itkeneet että ahmat ja stallot riehuivat tokissa kuin verottaja konsaan, mutta sitten olivat luonnon-suojelijat ja petopulliaiset tulleet väliin.
Sukellan yhä syvemmäile tietoihin: muutamat hansakaup-piaat olivat tunteneet termín "Spukenfeíl" eli "spuukinnahka'', joka oli harvinainen ja kallis esine, myyttinen samafla tavalla kuin muumioidut merenneidot ja yksisarvisen sarvet. 1900-luvun alkuvuosina Venäjäliä onnistuttiin pyydystämään muu-tama peíkko loukulla, ja täysikokoisesta uroksesta nyljetry, tal-vikarvassa oleva tuuhea silkmmusta spuukinnahka oli kuu-lemma uljas näky. Jollakulla politbyroon jäsenellä oli ollut dat-sansa vierassalin takanedustalla spuukinnahka, johon oli jätet-ty paikoilleen pää. Minua ilskottaa.
Luen uudestaan Kokon kuvauksen peikosta. Ei se nyt mit-tasuhteita iukuun ottamatta niin pahasti píeleen mene; ruskea karvapeite tosin on oikeasti pikimusta, korvissa ei ole tupsun tupsua ja "lystikas hännäntypykkä" — voí tätä alennustílan mäarää — on piiskana viutiahtava tupsupäinen käärme, várise-vä mieliala-antenni. Suurehko nenä, hmmm, ehkä myôhem-min kun kasvot venyvät kuonomaisemmiksi; suukaan ei oikeasti ole erityisen suuri, ja kun se "vetäytyy iíoiseen hymyyn" paljastuvat toki helmenvalkeat hammasrivit, mutta kaikessa kauneudessaan ne ovat sahalaitaiset ja terävät, kulmahampaat kuin turkkilaiset tikarit. Kadet — etukäpälät — ja jalat ovat to-den totta suuret vartalon kokoon nähden, vähän niin kuin il-vcksen tassut. Karvapeitekin on näyttänyt aika ajoin takkuiseí-ta, eikä päälaelta kasva tukka vaan huikea musta harja, aivan
kuin metsässä asuisi sama stylisti joka on luonut imagon Tina
Turnerille. . . ,
Selaan Pessia ja IUustaa eteenpäin. Eläimet ja kasv.t juttee-vat suvereenisti keskenään, sitten kuvaillaan pikkuista ,melaa tvttôä ionka SLlmät ovat suuret ja siniset ja ihmeelhsen kirkkaat ja jolla on valkoinen kihara tukka kuin poutapäivän pilven-hattata. Keijukainen. ,      , ' .
Peikko ja keiju esittäytyvät, he ovat Pessi ja Musia, mita ei ollut kirian nimen petusteella vaikea arvata; toinen on pess.-misti ja toinen illusionisti, todella nokkelaa. Ja koska kum-mankin nimi on lyhennetty koska he ovat piemkasvuisia, to-teaa Illusia että he ovat kohtaiotovereita... Suljen kirjan. Ajatukset ujeltavat päässäm. Mikäse minulle on? . Hoidokki, vähän niin kuin siipensä katkaissut pulu? Vai ek-soottinen lemmikkieläin? Vai kenties talossa vnvähtava hie-man outotapainen mutta yhtä kaikki kiehtova vieras, joka ,o-nakin päivänä lähtee kun on lahteäkseen? Val mikä?
Kysyn itseltäni enkä vastaa.
Ojennan käteni ja tartun seuraavaan kirjaan.
4 3
BRUČE CHAT WIN-. NÁKYMÁTTÓMÁT POLUT, SUOM. LEE NA TAMM1NEN, 1987
Ihmisen esi-isat oliváť "yleiseiájia", joustavia ja kekseliáitá olentoja jotka ovat kaiketi joutuneet keplottelemaan itsensa monesta ahtaasta loukusta joutumatta joka kaánteessa lajina jakaucumaan. Siitá seuraa, ettá kun horninidilajissa tavataan huomattava rakenteellinen muutos, se sdittyy varmasti josta-kin rajusta ulkoisesta paineesta.
Mioseenikauden paáttymisen jálkeen on itse asiassa tapah-tunut varn kaksi tálkista huomattavaa "harppausta eteenpáin", joiden válilla on osapuilleen nelja miljoonaa vuotta: ensim-mainen Jiitetáan Australopithecukseen, toinen ihmiseen:
Lantion ja jalan rakenne muuttui niin ettá neljaliá raajaíla liikkuvasta metsáapinasta tuli tasangolla kávelijá, neli-jaikaisesta kaksijalkainen, kasilláan liikkuvasta oiennosta sel-lamen jonka kadet olivat vapaat tekemáan muuta. 2     Aivot laajenívat nopeasti.
ENKELI
Se seisoo kirjaston alaketrassa síjaksevan museon lasivitriinissá kuin sulavalinjainen ukkospiiví. Sen karva on menettányt paljon kiiltávástá mustuudestaan lasikopissa vietettyjen vuosien aikana. Sen seutaksi ja elinympáristoa kuvaamaan on tuotu se-kalaisia oksankarahkoja, jákatáa ja kulahtaneen nákóisiá sty-rokskiviá. Se on táytetty híeman kumaraan asentoon, eturaa-jojen pitkát ja notkeat sotmet ojentuvat kohti lasia niin ettá kun vitriinin luo tulee, kavahtaa vaistomaisesti hieman taakse-pain. Kuono on rypistynyt irvistykseen, ja vaikuttavan kokoi-set hampaat ovat tumman keitaiset - ehka pitkástá sailytykses-ta johtuen. Huomaan ettá konservoijalla on ollut vááráá tietoa peikkojen silmistá: tástá hutjuutta ja vaarallisuutta tavoittele-vasta pedosta tekevát liikuttavalla tavalla eksyneen nakoisen la-siset tuskeat nappisilmát, jotka soveltuisivat hyvin vaikkapa kathulle, mutta jotka eivát tainkaan muistuta niitá oikeita: suuria vinoja tulisiímiá, joiden iirikset ovat pystysuorat juovat, Painan kateni ja nenáni ja huuleni lasille. Se huuttuu suuni kohdaita kun kuiskaan: "Auta minua."
44
45