ENSIMMÄINEN LUKU
Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjai-sella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristii on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviôôn mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaania monipolvisen ojan; ja mn-saasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän kar-jalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja eramaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toimínnan katitta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entí-sinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vas-taan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keínolla seit-semän vertaa enemmän kuin toíset naapurinsa, Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristansä ja tuu-hea tnetsä kasvanut sijaan. — Ja tämä on níiden seitsemän vel-jen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuo-mas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Kero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhim-man veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kier-rosta. Ruumiin vartalo heillä on tnkeva ja harteva, pituus koh-talaínen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevín. Tämä jälkimmäi-nen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioit-tensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhtei-sesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-
s
Seüsemän veljestä
Ensimmäinen luku
9
karvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on sil-mään pistävä.
Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, nun metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tan-terella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Nun lopetti päivänsä ro-teva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. — Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat sa-timia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Nun viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työ-hön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille hänen yrityksillensä. Oh hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oh hänen suora ja vilpitön, ehkä hi eman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kau-kaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkön-säpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät paivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisa-rensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mie-
luisasti eivat he kuullelleetkaan aitinsa kaskyja ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiais-loylysta. Useinpa kylla, huomatessaan selkasaunan lahestyvan, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen taman kautta seka aitillensa etta muille murhetta ja kiusaa, ja silla omaa asiaansa pahentaen.
Tassa olkoon kerrottu eras tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivat kototalonsa riihen alia kananpesan, jonka omistaja oli eras eukko, kutsuttu »Mannist6n muoriksi*; silla hanen pieni mokkinsa seisoi mannistossa lahella Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut munat, ja paattivat he lopulta riistaa pesan ja lahtea metsaan nauttimaan saaliistansa. He tayttivat myos paatoksensa, tyhjensivat pesan ja laksivat yksimieUsesti metsaan, kuusi veljesta; Eero pyori silloin viela aitinsa jalkain juurella. Mutta koska he ehtivat eraalle solisevalle ojalle pi-meassa kuusistossa, rakensivat he valkean ayraalle, kaarivat munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevaan tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, soivat he maittavan atrian ja astelivat siita tyytyvaisina ko-tiansa taas. Mutta kotomaelle ehdittya, kohtasi heita hirmu-myrsky; silla olipa jo heidan tekonsa tullut ilmi. Manniston muori arhenteli ja riehui, ja kiivaalla katsannolla kiirehti vel-jeksia vastaan heidan aitinsa, kadessa vinkuva ruoska. Mutta eivatpa mielineetkaan pojat kayda kohden tuota vihuria, vaan kaantyivat takaisin ja pakenivat jalleen metsien turvaan, huolimatta aitinsa huudoista.
Meni nyt paiva, meni viela toinen, mutta karkureita ei kuu-lunut; ja tama heidan viipymisensa saattoi aitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa muuttui pian murheeksi ja saahn kyy-neleiksi. Han laksi heita etsimaan, etsi metsat ristiin rastiin, mutta loytamatta lapsiansa. Saipa asia yha kamalamman muo-don ja vaati viimein kruununmiehia kaymaan asiaan kasiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymatta kokoonkutsui
10
Seitsemän veljestä
Ensimmäinen luku
it
koko Toukolan kylán ja sen ympáristón. Ja nyt láksi joukko seká nuoria ettá vanhoja, naisia niinkuin miehiákin, jahtivoudin johtamana, pitkáná riviná urkkimaan ympári metsáá. Ensim-máisená páiváná etsivát he láheisimmillá tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena páiváná siirtyivát he kauemmas, ja koska astuívat korkealle máelle, nákivát he etááltá eráán suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan ylós ilmaan. Tarkasti merkitsivát he suunnan, josta savu suitsusi, ja sitá kohden jat-koivat he retkensá taas. Viimein likemmin jouduttuansa kuuli-vat he áánen, joka lauloi seuraavalla tavalla:
»ElettÍinpá ennenkin, Vaikk' ojan takán' oltiin, Ojapuita poltettiin Ja ojasť oltta juotiin».
Silloinpa Jukolan emántá, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillá han tunsi sen poikansa Juhanin ááneksi. Ja kumahteli usein metsá tulinuijan paukkeesta; josta kaikesta etsiját nyt var-maan havaitsivat láhestyvánsá karkulaisten leiriá. Siitá antoi jahtivouti káskyn piirittamáán pojat ja sitten heitá láhenemáán hiljaisuudessa, mutta pysáymáán kuitenkin matkan pááhán hei-dán majapaikastansa.
Tapahtui niinkuin han káski. Ja koska joukko, piirittáin vel-jekset kaikin puolin, oli heitá likeynyt noin viisikymmentá as-kelta, seisahtui se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava náky: Rakettu oli kiven juurelle havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla, katsellen ylós pilviin ja lauleskel-len. Kaksi, kolmé syltáá koijusta loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistóssá korventeli Simeoni ansalla pyyttyá teereá páiválli-seksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla — sillá okvatpa he áskettáin olleet tonttusilla — paistelivat nauriita kuumassa tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui áánetónná I,auri, tehden savikukkoja, hárkiá ja uljaita varsoja; ja oli hánellá
heitá jo aika rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellá. Mutta tulinuijaa paukutteli Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen, ja támán páálle viskasi hán kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein tuima kuin tavallinen kiváá-rin paukaus, kajahti ympárille, ja nokinen savu kivien válistá pyóráhteli ilmaan.
Juhani. Elettiinpá ennenkin,
Vaikk' ojan takán' oltiin . . . Mutta peijakas meidán kuitenkin viimein táállá perii. Se on niinkuin kádessá, te mullisaukon pojat.
Aapo. Senhán mina kohta sanoin káydessámme jániksen pas-siin. Voi meitá hulluja! Sissit ja mustalaiset tállá tavalla ráh-mástelkoot ilmi-taivaan alla.
Timo. Jumalan taivas kuitenkin.
Aapo. Asua táállá susien ja karhujen kanssa.
Tuomas. Ja Jumalan kanssa.
Juhani. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hánen enkeleinsá kanssa. Ah! jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmállá, niin selvástipá nákisimme, kuinka koko joukko suoje-levia siipi-enkeliá on meidán piirittányt ja kuinka itse Jumala harmaana áijáná istuu vallan keskellámme tássá kuin armahin isá.
Simeoni. Mutta mitá aattelee nyt áitiparka? Tuomas. Hán mielisi peitota meitá paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsá joutuisimme.
Juhani. Ai poika, saisimmepa saunan! Tuomas. Saunan, saunan!
Juhani. Kipinóitseván saunan! Niin, kyllás sen tiedát. Aapo. Se viimeinkin on saatavamme.
Simeoni. Hyvin tietysti. Sentáhden on parasta menná otta-maan se sauna ja páástá kerran náistá hárkápáivista.
Juhani. Hárká ei juuri káyskelekkáán vapaa-ehtoisesti teu-raspenkkiin, veikkoseni.
12
Seitsemän veljestä
Ensimmäinen luku
13
Aapo. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan syntyissämme turkkia niskaan.
SiMEONi. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä kyllä, syystä kyllä.
Jtjhani. Säästyköön, veljet, säästyköön seikämme vielä kui-tenkin muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksü vielä mennessä parin kolmen päi-vän. Nun, täällä, täällä pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme havuisessa koi-jussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit pahnoilla. — Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa? Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäislöylyyn? Lauri. Ollaanhan täällä vielä.
Juhani. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! — Mutta onpa sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.
Ttjomas. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.
Jtjhani. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaa-kari.
Tuomas. Oikein fläätälä.
Jtjhani. Oivallinen fläätälä. — Mika ryssänkukla sieltä nyt taasen heltü kynsistäsi?
I/AURi. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika. Juhani. Kas tuota nallikkaa! Tuomas. Tekee poikia kuin mies.
Jtjhani. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat että karjat. — Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään; sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon nauriin paistavalle kyljelle tuossa. — Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisin?
SiMEONi. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.
Juhani. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen
ilman muuta synninmerkkia kirjassani, niin eihán tuo pieni variksenjalka minua juuri estáisi páásemástá váhán parempaan elámáán. Siitá oikeasta háásalista minua piankin náásáttáisi ulos, sen má kyllá luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellá jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiá. — Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitá ker-ralla kupuumme mahtuu.
Aapo. Mutta katsonpa jo parhaaksi ettá heitámme Kuokka-lan naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Váhentyminen páivá páiváltá saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yót ja páivát.
Jahtivouti. Ei yhtáán surua siitá juonesta enáá, poikaset, ei yhtáán. No no, miksi hátáilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliá on teidán piirittányt aivan sukkelasti.
Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljástyneiná ryn-kásivát ylós ja kaapasivat juoksemaan miká minnekkin, mutta huomasivat pian kauhistuen tiensá teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti: aapajassahan olette, luikkarit, koreasti apa-jassa, josta ette pááse ennenkuin on teitá hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi teille, mitká jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tánne, muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lámpóisestá kourasta. Jos niin, ettá kohtaisitte vastakynttá, niin onpa tássá teille apumuijia». Seu-rasi nyt kuritus áitin kádestá, káyden miehestá mieheen yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa ráhiná. Kii-vaasti kyllá káyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti va-kuutti heidán kuitenkin saaneen liian liepeán saunan.
Mutta koska támá viimeinen toimi oli tehty, láksivát he kukin kotiansa, niin myós áiti poikinensa. Kaiken tien han pauhasi ja toreli karkulaisia; eiká vielá heidán kotia tultuansakaan lakan-nut myrsky. Vielápá rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuo-hlle metelóitsi eukko, uhaten heitá uudella pieksiáis-saunalla. Mutta náhtyáán, millá nálán ahneudella he iskivát hampain
14
Seitsemän veljcstä
leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.
Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.
Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin, jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja, niin että kun he palasi-vat leikistä, oli yhden ja toisen otsa varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.
Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapah-tuipa asioita, jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muis-telemaan huomis-päivää ja siirtymään vähän entisistä menois-tansa. — Heidän äitinsä oli kuollut, ja tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä perin ku-moukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä ta-lossa. Tuli vielä harjaksi kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa peloittavan ankara mies. Liioin-kin laiskalukijoille oli hän annoton, käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta. Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa lukemaan. — Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa eräänä iltana syksykesällä, haastehvat veljekset keskenänsä seuraavalla tavalla:
Ensimmäinen luku
15
Aapo. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, Jos toivomme onnea ja rauhaa.
Juhani. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.
Simeoni. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.
Timo. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!
Juhani. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huoli-mattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus».
Aapo. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyö-tyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon taas!
Juhani. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimp-puun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain. Aapo. Miksi ei jo huomenna?
Juhani. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.
Aapo. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita: Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus on Juhanin sekä hänen esikoi-suutensa että äitimme määräyksen kautta.
Juhani. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!
Aapo. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyödyksi.
i6
Seitsemän veljestä
Juhani. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan totteli-sitte ilman konistámistá ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.
Aapo. Ruoskaa?
Juhani. Jos ruin tarvitaan, náetkós. Tuomas. Puhu koirillesi ruoskasta.
Timo. Et pehmitá kruununmaatarů siná, et koskaan; sen teh-koón lain ja oikeuden hulja, jos selkáni syystá syhyy.
Juhani. Miksi iskette kiinni loysáán sauaan? Onhan meillá tássá onnemme sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pan-naan syrjáán.
Eero. Tarkasti kuitenkin mááráttákoon keskináiset suh-teemme.
Aapo. Ja kuulkaamme jokaisen mieli. Juhani. Mitá sanot, I,auri, harvasanainen aina? IyAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsáan ja heittá-káámme hiiteen támán maailman pauhu. Juhani. Háh? Aapo. Mi es hourii taas.
Juhani. Muuttaisimme metsáan? Mitá hulluuksia! Aapo. Ole huolimatta. — Katso náin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on ensiksi valta astua isánnyyteen, jos niin tahdot. Juhani. Mina kun tahdon.
Aapo. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rak-kaissa nurkissa ja olemme naimattomia miehiá, teemme talon tyotá, syómme talon ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmáinen maanantai, paitsi kylvó- ja leikkuu-aikana, olkoon aina oma páivámme, mutta tulkoon meille silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin puolen tynny-rin kauroja kylvoon, ja vuosittain olkoon meillá valta raketa yhteishuhta, jonka suuruus on váhintákin kolmen tynnyrin ala. Náin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta miná tiedán, ettei yksikáán meistá kernaasti siirry Juko-
Ensimmainen luku
17
lan armaitten alojen vaiheilta pois, ja eihán pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta han, joka aikaa voittain tuntisi halun perus-tamaan itsellensá oman asunnon ja perheen eiká kuitenkaan mieli tássá lain voimalla ja maamittarikustannuksilla káydá pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi han tyytyá seuraavaan etuun? Periköön hán talosta kappaleen maata, johon han rakentaa huo-neensa ja pellot sen ympárille. Saakoon hán myós osaksensa jonkunmoisen niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensá metsästä heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulos-tekoa viljelköön tilaansa ja nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen rauhassa omalla pohjallansa. — Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä sanotte.
Juhani. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme pun-nittaviksi ne pykälät.
Lauri. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheUäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa sühen kauppaan; mutta váhintákin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Teh-käämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koi-rinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivän-kaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. — Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.
Juhani. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika? Eero. Ellei peeveli, niin metsäneito.
Lauri. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäy-riä ja pöyrykarvaisia. karhuja.
i8
Seitsemän veljestä
Juhani. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.
Eero. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja sôisimmekô vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?
Lauri. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.
Eero. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, hôy-ryävä liha olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tar-vitse apinat ja papiaanit metsässä. Lauri. Niin tuumailen ja kerran teen.
Timo. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pit-känä kantona kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tälloin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuolloin tälloin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkô minua silloin puulla päähän, Eero?
Eero. En, veljeni, vaan vieläpä asuolojakin saat jos marjoja tuot». — Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden trávia.
Juhani. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen.
Lauri. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin. — Vappuna muutan.
Timo. Kukatiesi tulen minä kanssas.
Lauri. Minä en kiellä, en kaske; tee niinkuin sydämesi par-haaksi katsoo. — Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on val-mis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa,
Ensimmäinen luku
19
tihtyáni oman páivátyoni, lepáán vasta rauhan majassa, kuul-lellen kuinka kontio korvessa viheltaá ja teeri puhaltelee Som-
piossa.
Timo. Mina tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri. Tuomas. Elleivát parane tássá ajat, niin seuraan teitá minákin. Juhani. Tuomaskin! Sinákó muuttaisit myós? Tuomas. Elleivát ajat parane.
Lauri. Mina muutan Vappuna vaikka láhestyisi Jukolan taloa makean leiván páivát.
Timo. Siná ja mina, me kaksi, me muutamme tástá Sompion suolle kuin keváiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!
Juhani. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Ivaurin aikeessa on salaista vetoa. Metsá houkuttelee. Voi pee-veli! tuntuupa kuin nákisin sen metsán takaná ilman ihanan lakeuden.
Aapo. Te hullut, mitá aattelette? — Muuttaa metsáán! Miksi? Onhan meillá talo ja huoneet; katto kultainen paámme páállá!
Juhani. Tosi, meillá on talo, jossa riipumme kynsin ja ham-pain, niin kauan kuin se váhánkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova onni kiertáisi tassá kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita tuumia, niin olkoon metsá takataloni, jonne piankin tástá vilkaisen, koska viimeiset tuutissa kolisee. — Niin, talonpidon toimeen ja raatamiseen nyt iskemme peloit-tavalla vauhdilla; ja káykáámme taasen pykáláán, joka tassá oikeammiten olikin kysymyksená. — Minun tyhmán páákalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin járke-vásti; ja kaikki káy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme harrastelemme yksimielisyyttá ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme, niin kyllápá loydámme aina syitá niskaharjastemme kohotteiksi.
Simeoni. Missá emme loydá sitá niinkauan kuin tuo vanha Aatami kutittelee ja kutkuttaa meissá táállá luun ja nahan válissá?
20
Seitsemän veljestä
Timo. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vaka-vaksi taatoksi vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihou-suissa ja punaisissa liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.
Simeoni. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.
Timo. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pok-kona, kuin sanoin, hän astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sita en voi auttaa.
Juhani. Tämä uskon-pykälä jääkôôn, ja pysykäämme asias-sa. — Aapo, mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän tor-pistamme: Vuohenkalmasta ja Kekkurista?
Aapo. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat moy-rivät kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois — joka oliskin väärin — niinkauan kuin on heillä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. — Mutta katsellaanpas erästä toista seik-kaa, joka luullakseni on jotenkin näpäkässä. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se j oko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätôn isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emän-tää...
Timo. On niinkuin suden pesa ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
Aapo. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpôydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talón kirkas
Ensimmäinen luku
21
aurinko, joka valaisee ja lämmittää. — Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa mie-hellensä suurusta pôytään, evästää heidän metsään ja siitä kii-rehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyôrii ja pyôrii; nyt on hän pôydän ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syó kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talón uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. — Ja nyt hän taasen hyôrii ja pyôrii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elämä Ľehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsästä, vartoo heitä hôyryävä illalhnen pestyllä pôydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen harja. — Niin hän hyôrii ja pyôrii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vielä-kään ole tyônsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hän yôn kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin, tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. — Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.
Juhani. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoi-tuksen. Se, nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän. Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kap-pale huoneenhallituksessa. Tosi! Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin! Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttôôn, josta toivon saavani
22
Seitsemän veljestä
avion ja hyván, elleivát petá minua vanhat merkit. — Niin, veljet, toiset páivát ja toiset konstit meitá láhestyy, ja páálleni otettava isánnyys minua ankarasti huolettaa. Isánnán, isánnán hartioita painaa taallá hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsá tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli summan; muistakaa se. Tuomas. Sinun? Mitá vasten?
Juhani. Mina olen isántánne; minunpa kámmenpáistáni ime-táán kerran vereni teidán táhtenne. Tuomas. Itse vastaan mina seká ruumiini ettá sieluni edestá. Timo. Itse minákin vastaan; heh!
Aapo. Veli Juhani, huomaa, ettá sellaiset lauseet synnyttá-vát pahaa verta.
Juhani. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesáná takerrutte vimmatusti turhaan, merkittomáán sanaan, vaikka tunnette sydámmeni peřin pohjin. Mina nárkástyn!
Aapo. Támá jáákoon, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttó, joka sydámmesi on puoleensa vetányt.
Juhani. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armot-tomasti rakastan, on »Mánniston muorin* Venla.
Aapo. Hm.
Juhani. Mitá sanot?
Aapo. Hm, mina vaan šanon.
Tuomas. Kiusallinen asia.
Simeoni. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isán huomassa.
Aapo. Hm, vai Venla.
Juhani. Mitá te mórisette? Mutta ah! miná aavistan jotakin; ja varjelkoon meitá Herran poika! Mitá? Puhukaa suunne puh-taaksi!
Aapo. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytóssá hartaasti aska-roinut.
Ensimmäinen luku
23
Simeoni. Jos hánen on Luoja minulle suonut, niin miksi mu-rehtisin?
eero. Älä yhtään. Hán on sinulle suotu ja miná otan hánen. Juhani. Mitá sanoo Tuomas?
Tuomas. Kiusallinen asia; tyttó miellyttáá minua kovin, sen tunnustan.
Juhani. Vai niin, vai niin. Hyvá! Entás Timo?
Timo. Miná teen šaman tunnustuksen.
Juhani. oHerran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?
Eero. Teen šaman vilpittomán tunnustuksen, šaman vilpit-tomán tunnustuksen.
Juhani. Hyvá, hyvin hyvá! Hahaa! — Ja Timokin, Timokin!
Timo. Tyttó on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi han minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistá silloin oikein vahvasti ja muistanpa sen lôylytyksen; no noh!
Juhani. Vaiti, vaiti! sillá nyt on kysymys tokko hántá ra-kastat.
Timo. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittáin han rakastaa minua takaisin. Juhani. Niin, niin! Astut siis tielleni myós? Timo. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltás hillitá, mieltás j a kieltás. Kuitenkin pidán tuosta luntusta pal-jon j a tahdon my ôs parastani koettaa saada hántá vaimokseni. Juhani. Hyvá, hyvá! Mutta mitá sanoo Lauri? I/AURi. Mitá on minun tytôn kanssa tekemistá? Juhani. Kenen puolta pidát? Lauri. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä. Juhani. Tuleepa tástá kuitenkin soppa. Lauri. Siihen en pista lusikkaani miná. Juhani. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljes-kunta ja sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtá vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon
24
Seitsemän veljestä
menneeksi! Halko on aseeni; tuohon visapáiseen tartun mina, ja syyttákóon han itseánsá, jonka páákuori saa siitá páreen. — Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissá miehen vastus ta.
Eero. Tássá seison aseissa, vaikka váhán matalampi muita.
Juhani. Siná, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen, tuon salaisen, tuon íorpiiskatun irvistyksen naamas-sasi, ja nákyypá kuin tekisit vaan leikkiá koko asiasta. Mutta kyllá sinun opetan.
Eero. Mitá huolit siitá, kun vaan halkoni tekee totta?
Juhani. Kyllá sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat!
Timo. Tássá olen miná ja minun halkoni, jos niin tarvi-taan. Miná en tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.
Juhani. Halkos', Tuomas!
Tuomas. Mene hiiteen halkoinesi, polló!
Juhani. Istu ja pala!
Simeoni. Hirveá, pakanallinen ja turkkilainen on támá metelí; mutta leikistá luovun miná ja heitán naima-asiani Herran huomaan.
I/AURi. Pois luovun miná.
Juhani. Sentáhden siirtykáá te sivulle, siirtykáá sivulle ja-loista pois! — Káy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinát páákallojen haljetessa. Tulta ja sarvipáitá!
Aapo. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katselles-sani muotoasi nyt, náhdessáni, kuinka silmás pyoráhtelee ja tukkas seisoo pystyssa kuin takkuheiná.
Juhani. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavalhnen ja oikea jussin-tukka.
Eero. MieHnpá sitá póllyttáá hieman.
Juhani. Siná peukalo! Parasta, ettás pysyt koreasti nurkassa. Pois! minun tulee sinua armo.
Ensimmäinen luku
25
Eero. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveá leukas. Sitáhán minun tulee armo; sillá se jo tutisee ja tárisee kuin kerjáláinen. Juhani. Katsos, kuinka támá halko tutisee, katsos. Aapo. Juhani!
eero. Lyô! Euulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehká sataa oikein rakeita suuria kuin halkoja. L,yo tánne! Juhani. Kyllá. Aapo. Et lyô, Juliani!
Juhani. Mene tunkiolle siná, tai ota halkos j a puolusta itseás, pehmitánpá muutoin páási. Ota halkos! Aapo. Missá on járkes?
Juhani. Tássá visapäisessä halossa; katsos, nytpá se hiiskuu sanasen.
Aapo. Varro, veli, varro, kunnes minákin tempaisen kouraani aseen. — Kas niin; tássá nyt seison makkarahalko kádessá. Mutta ensin pari sanaa, siná Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut sudet. — Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei ihminen; han on umpisokea nákemáán, miká on oikeus ja kohtuus; ja kaik-kein váhimmin voi han vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme járjen kannalta katsella táta seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luu-len, että laita on näin. Tyttô ei taida meitá kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän kehenkáán meistá suostuu, jonka seurassa kási kádessá han mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Náenpá siis parhaaksi, että káymme kaikki miehissá ja yhťaikaa hánen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, ky-syen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko han kellenkáán meistá sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttô on myontyvá, niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittäkôon onnensa päivää, mutta toiset tyytykôót napisematta kohtaloonsa. Han, joka jäi osattomaksi, nielkôôn kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin
26
Seitsemän veljestä
Ensimmäinen luku
27
teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas nun, Juhani, kas nun, Tuomas ja Aapo, kas nun, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri nun, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielis-tymme!»
Juhani. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.
Simeoni. Me kiitämme sinua, Aapo.
Juhani. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.
Timo. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui nun kuin jo alusta tahdoinkin.
Simeoni. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä küttä-käämme.
Eero. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».
Simeoni. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!
Timo. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä.
Aapo. Ah, nun nuori ja nun paatunut!
Simeoni. Nun nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Nun, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes.
Juhani. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täyty-vämme antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.
Simeoni. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydä-mensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta teh-käämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.
Eero. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.
Simeoni. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!
Eero. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.
Juhani. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta.
Simeoni. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken housunsa alas.
Eero. Älkää helvetissä!
Juhani. Turhaan pyristät, knääkkä.
Simeoni. Äläppäs häntä helhtä.
Juhani. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.
Eero. Lyôkääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!
Juhani. Sita sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sita sappeal
Simeoni. Herra varjele sita sappea! Juhani. Keppi tänne, Timo! Timo. Enhän sitá lôydä.
Juhani. Sinä sokko, etko näe sita nurkassa tuolla?
Timo. Ja tämäkô? koivuinen?
Juhani. Sama juuri; saatappas se tänne.
Simeoni. Lyô, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.
Juhani. Kyllä minä tiedän.
Lauri. Ei yhtään iskua, sanon minä!
Tuomas. Antakaa pojan olla!
Juhani. Hän tarvitsee vähän saparollensa.
Lauri. Et nyt koske häneen sormellaskaan.
Tuomas. Láske poika irti! Paikalla!
Timo. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.
Simeoni. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.
Lauri. Älä koske häneen.
Aapo. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Juhani. Mene nyt ja kiitä onneas.
23
Seitsemän veljestä
Simeoni. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen, mielen ja kielen,
Timo. Mutta minä menen ma'ata.
Aapo. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.
Timo. Ma'ata menen. Tule kanssani, Ivero; mennään ma'ata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero!
Juhani. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?
Aapo. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:ta-kaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristilHsen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti luke-maan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, rausta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uh-kauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.
Juhani. Mahdotonta oppia lukemaan.
Aapo. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
Tuomas. Saispa siinä hikoilla mies,
Juhani. Ja puhkailla. Minulla on nun kova pää!
Aapo, Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapis-kirjat Hämeenlinnasta jalähtekäämme lukkarille kouluun, niin-kuin on rovastimme käsky, Se tehkäamme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.
Juhani. Minä pelkään, että nun on tässä tehtävä, minä pel-kään, Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle.