EN K E LI
Lasken lastenkirjan kädestäni kirjaston lukusalissa. Kuvauk-sesta päätetlen Yrjö Kokko ei ollut koskaan nähnyt valokuvaa oikeasta peikosta. Mutta nun kuin vieressäni lukusalin pöydäl-lä oleva PEIKKO-hakusanalla haravoitu kirjapino kertoo, se ei ole ihme: peikkohavainnot olivat äärettömän harvinaisia ja va-lokuvat vielä harvinaisempia pitkälle 70-iuvulle asti, kunnes moottoriperät, piilokojut ja haaskoilla viikkokausia vahtimi-nen alkoivat tulla muotiin. Peikkoja ei enrisaikoina juuri met-säsretty, koska niiden liha on syömakelvotonta, raato kuvorta-van hajuincn. Peikkojen talvitaljoilla tiedettiin käydyn hiukan kauppaa: venäläiset olivat syksyisin harjoittaneet jonkin verran peikon loukkupyyntiä mutta se oli olktt aika kannattamaton-ta touhua. Peikot měnívat ansoihin ani harvoin ja pyssyjen kanssa niitä oli lähes mahdoton metsästää, ne kun olivat ää-nettömiä ja nopeita yöeläimiä. Koiriakin oli koetettu mutta surkein tuloksin; peikot joko eksyttivät koirat tyystin jäljiltään tai Jos sattuivat jäämään künni, ne raatelivat koirat kamikaze-raivolla. Temperamentiitaan bullterrierin ryyppinen, Venäjällä jalostettu "rollikoira" on kuitenkin edelleen tunnettu rotu. Se on mtiunnos karjalankarhukoirasta, ja sünä sanotaan olevan myös enemmän kuin ripaus sutta ja huskya. Metsästykseen "roOikoiraa" (oikeaita nimeltäan kuulemma Laatokan vainuu-ja, voi kiesus) ei kuitenkaan ole käytetty aikoihin.
Peikkoja ei kannattanut myöskään etsiä talvipesistä toisin kuin karhuja, sillä peikko etsii taJvehtimiseensa nun luokse-
41
pääsemättômiä onkaloka, että useímmiten oli aivan turhaa edes tähyillä hengitysreikiä. Eikä niitä kai kannattanut metsäs-tää siinäkään mielessä, että ne olisívat erityisesti kilpailleet sa-moista riisralaitumista ihmisten kanssa: talvísin ne olivat täy-sin poissa pelistä ja kesäísinldn kíinnostuneempia sopuleista kuin hirvistä. Oli niistä muutama vuosi tapporahaakin mak-settu kun aslakit olivat itkeneet että ahmat ja stallot riehuivat tokissa kuin verottaja konsaan, mutta sitten olivat luonnon-suojelijat ja petopulliaiset tulleet väliin.
Sukellan yhä syvemmäile tietoihin: muutamat hansakaup-piaat olivat tunteneet termín "Spukenfeíl" eli "spuukinnahka", joka oli harvinainen ja kallis esine, myyttinen samafla tavalla kuin muumioidut merenneidot ja yksisarvisen sarvet. 1900-luvun alkuvuosina Venäjäliä omiistuttiin pyydystämään muu-tama peíkko loukulla, ja täysikokoisesta uroksesta nyljetry, tal-vikarvassa oleva tuuhea silkmmusta spuukinnahka oli kuu-lemma uljas näky. Jollakulla politbyroon jäsenellä oli ollut dat-sansa vierassalin takanedustalla spuukinnahka, johon oli jätet-ty paikoilleen pää. Minua ilskottaa.
Luen uudestaan Kokon kuvauksen peikosta. Ei se nyt mit-tasuhteita iukuun ottamatta niin pahasti píeleen mene; ruskea karvapeite tosin on oikeasti pikimusta, korvissa ei ole tupsun tupstta ja "lystikas hännäntypykkä" — voí tätä alennustílan máarää — on piiskana viutiahtava tupsupäinen käärme, värise-vä mieliala-antenni. Suurehko nenä, hmmm, ehkä myôhem-min kun kasvot venyvat kuonomaisemmiksi; suukaan ei oikeasti ole erityisen suuri, ja kun se "vetäyryy iíoiseen hymyyn" paljastuvat toki helmenvalkeat hammasrivit, mutta kaikessa kauneudessaan ne ovat sahalaitaiset ja terävät, kulmahampaat kuin turkkilaiset tikarit. Kadet — etukäpälät — ja jalat ovat to-den totta suuret vartalon kokoon nähden, vähän niin kuin il-vcksen tassut. Karvapeitekin on näyttänyt aika ajoin takkuisel-ta, eikä päälaelta kasva tukka vaan huikea musta harja, aivan
kuin metsässä asuisi sama srylisti joka on luonut imagon Tina Turnerille.
Selaan Pessiäja Illusiaa eteenpäin. Eläimet ja kasvit juttele-vat suvereenisti keskenään, sitten kuvaillaan pikkuista imelää tyttôä jonka silmät ovat suuret ja siniset ja ihmeellisen kirkkaat ja jolla on valkoinen kihara tukka kuin poutapäivän pilven-
hattara. Keijukainen.
Peikko ja keiju esittäytyvät, he ovat Pessi ja Illusia, mita ei ollut kirjan nimen perusteella vaikea arvata; toinen on pessi-misti ja toinen iliusionisti, todella nokkelaa. Ja koska kum-mankin nimi on lyhennetty koska he ovat pienikasvuisia, to-teaa Illusia että he ovat kohtaiotovereita...
Suljen kirjan. Ajatukset ujeltavat päässäni.
Mikä se minulle on?
Hoidokki, vähän niin kuin siipensä katkaissut pulu? Vai ek-soottinen lemmikkieläin? Vai kenties talossa viivähtävä, hie-man outotapainen mutta yhtä kaikki kiehtova vieras, joka jo-nakin päivänä lähtee kun on lähteäkseen?
Vai mikä?
Kysyn itseltäni enkä vastaa.
Ojennan käteni ja tartun seuraavaan kirjaan.
4 3
BRUČE CHATWIN: NÁKYMÁTTÓMÁT POLUT, SUOM. LEENA TAMMINEN, 1987
Ihmisen esi-isát olivat "yleiselájiá", joustavia ja kekseliáitá olentoja jotka ovat kaiketi joutuneet keplottelemaan itsensá monesta ahtaasta loukusta joutumatta joka káánteessá lajina jakautumaan. Sika seuraa, ettá kun horninidilajissa tavataan huomattava rakenteellinen muutos, se selittyy varmasti josta-kin rajusta ulkoisesta paineesta.
Mioseenikauden pááttymisen jálkeen on itse asiassa tapah-tunut vain kaksi tállaista huomattavaa "harppausta eteenpáin", joiden valillá on osapuilleen neljá miljoonaa vuotta: ensim-máinen liitetaan Australopithecukseen, toinen ihmiseen:
1 Lantion ja jalan rakenne muuttui niin ettá neljálla raajalla liikkuvasta metsaapinasta tuli tasangolla kavelijá, neli-jalkaisesta kaksijalkainen, kásilláán liikkuvasta olennosta sel-lainen jonka kadet olivat vapaat tekemaán muuta.
2 Aivot laajenivat nopeasti.
ENKELI
Se seisoo kirjaston alakerrassa sijaitsevan museon lasivitriinissá kuin sulavalinjainen ukkospilvi. Sen karva on menettányt pal-jon kiiltávasta mustuudestaan lasikopissa vietettyjen vuosien aikana. Sen seuraksi ja elinympáristóá kuvaamaan on tuotu se-kalaisia oksankarahkoja, jákaláa ja kulahtaneen nakóisiá sty-rokskiviá. Se on táytetty hieman kumaraan asentoon, eturaa-jojen pitkát ja notkeat sormet ojentuvat kohti lasia niin ettá kun vitriinin luo tulee, kavahtaa vaistomaisesti hieman taakse-páin. Kuono on typistynyt irvistykseen, ja vaikuttavan kokoi-set hampaat ovat tumman keltaiset - ehká pitkástá sáilytykses-tá johtuen. Huomaan ettá konservoijalla on ollut vááráá tietoa pcikkojen silmistá: tástá hurjuutta ja vaarallisuutta tavoittele-vasta pedosta tekevát liikuttavalla tavalla eksyneen nákóisen la-siset ruskeat nappisilmát, jotka soveltuisivat hyvin vaikkapa karhulle, mutta jotka eivát lainkaan muistuta niitá oikeita: suuria vinoja tulisilmiá, joiden iirikset ovat pystysuorat juovat. Painan káteni ja nenáni ja huuleni lasille. Se huurtuu suuni kohdalta kun kuiskaan: "Auta minua."
44
45