F. E, SILLANPAÄ NUORENA NUKKUNUT ELI VANHAN SUKUPUUN VI I M E l N E N VI H A N T A VII D ES PAINOS (17—18ís T U HAT) QTAVJ H ĽLSINGISSÄ KľSTAMNUSOSAKEYHTIO OTAVA AC\Z\ NUORKNÁ NTJKKUNTJT 155 II. TYTAR. I Silja ei kauan ollut Mikkolassa. Mikkolan isánta tosin mááráttiin hánen holhoojaksecn, kun han ker- ] ran oli joutunut tuolle turvattomaksi jááneelle ensi apua antamaan, mutta tuskin Silja ripille páástyáán oli viikkoakaan oleskelhit holhoojansa talossa, kun jo emánnát ja muut akat alkoivat viittailla,. ettá Mikkolaa luonnisti hyvin, kun páási niin sopivan orvon holhoojaksi: saa pitáá palkatonta piikaa ja itse vain nostella holhoojan palkkoja — neeh, Siljan | pieni perinto kasvoi samalla noissa keltahampaisissa suissa vallan melkoiseksi, niin ettá Mikkolan talon koko pystyssa pysyminen váhitellen tuli riippuvai-1 seksi siita, kuinka sen isánta osasi tuota perintóá j itselíeen kietoa ja »klovata» — niin kai — neeh — Tástá johtui, ettá Mikkola toimitti Siljan vieraa- i seen palveluspaikkaan. Nám tyttó ensiksi joutui Nukarille, pieneen vanhanaikaiseen taloon, jossa han oli ainoana naispalvelijana. Varsinaista renkiá ei ollut ollenkaan, vaan piti isánta tilapáistá páivá- 1 láistá, jommoísena tálloin oli muuan puolihólmó ] poikanen, nimeltánsá Váino, ja puhuteltiin hántá tavallisesti Nukarin pehtooriksi. Váinon sáňky oli ovinurkassa, Siljan peránurkassa. Joskus ilta-pimeássá, kun molemmat olivat menneet makuulle, káytiin noista sángyístá hyvin ihmeellisiá vuoro-keskusteluja. Váino, »pehtoori», kehitteli kásityk-siáán tamán maailman olikkeista, eiká hánen aja-telmiensa lentoa suinkaan ahtaus vaivannut. Válillá han hyvin hartaasti saattoi tiedustella Siljan elámán f áhanastista kulkua ja vertailla sitá omaansa. Mutta sitten — hetkien kuluessa yhá syvemmálle pakol-lísta nukahtamista kohden — alkoi poika puhua nairaisista ja tiedusteli Siljalta, eiko támá olisi halu-kas tulemaan hanelle, jahka han, Váino, síitá hiukan vaurastuisi. Ei Siljallakaan vielá ollut táyden ihmi-sen vahvuutta, mutta sittenkin hán tunsi voivansa aivan kevyesti olla mitáan vastaamatta. — Sa' ny' tuletkos? kuului vielá vaan ovípielisángystá. — Kyllá má huomenna šanon, vastasi Silja ja kohensi kuuluvasti asentoaan painuakseen lopulliseen yo-lepoon. Samassa aukaisi emántá kamarin oven ja tuli yópukusillaan pakarin puolelle. — Ole nyt Váino siellá lópisemátta, ettes taas kastele sijaas, kun niin kauan siiná kaahit — áláká sinákáán Silja sille honkkelille vastaile. — Emántá meni takaisin eiká palvelijain sángyistá sen jálkeen mitáan kuulunut. Sydámessáán Silja tosin nautti siitá, ettá emántá piti hántá táytená járkeváná ihmisená, mutta Váino parkaakin hán ajatteli. Ja lopulta aina hiukan itseáán, menneitá lapsuusvuosia, rippikouluaikaa, járky tyksissáánkin ihanaa isávainajaa — jonka váliton kuva nyt váhitellen alkoi háipyá, niin ettei 156 F. F.. SIIXANPÄÄ sitä enää saanut tulemaan siüien silmäluomiensa taakse näin unta odottaessaan. Jokin asento, jokin liike vain asettui siihen sisäisen katseen eteen — ja silloin syöksähti tajuun lievä tuskan ailahdus, kun ei isä enää ollut tämän huoneen haltija, Jossa hän, Silja, näin makasi ja Jossa hänen täytyi uskaltautua nukkumaan. Heikosti äännähtäen tyttö tällöin kavahti valveille, katsoi pimeässä akkunaruutuja, kuuli nukkvivan Väinön hcngityksen, muisti missä oli ja painui takaisin lopulliseen uneen. Tapahtui sitten, että jonain pimeänä ärjytuuli-sena syysiltana Silja-tyttö oli palaamassa jostain naapurikylästä yksinään. Hän oli viipynyt kauem-min kuin olisi ollut määrä, ja kun hän lopulta pääsi tielle, yllätti hänet tuo nimetön pimeyden- ja luon-nontuska, vähän saman tapainen kuin siellä jää-lohkareen päällä, josta isä hänet pelasti. Kylien välillä oli metsikkö, Jossa tie painui syvään not-koon, tuulen humina kuului sinne korkealta kulkijan pään päältä, nünkuin pimeys olisi ollut jokin suuri lintu, joka siellä noin uhkaavasti läähätti. Oli kuin isä tällöinkin jossain asennossaan olisi jotenkin ollut mukana tuon läähätyksen seassa .. . Orpotyttö riensi tietänsä ja matkan synkimmillä keskivaiheilla meikein pelkäsi. Mutta sitä inukaa kuin metsä harveni ja asuttu kylä lähestyi, muut-tui tuo epämääräinen ahdistus yhtä epämääräi-seksi riemun tunteeksi, joka ikäänkuin pisarteli esiin. Hän pyrki laulamaan voittaaksensa tuon puitten latvojen etääntyvän kohinan. NUORENA NUKKUNUT 157 Asia oli onnistunut nünkuin pitikin. Siljalle oli tarjottu kahvia ja häntä oli puhuteltu kuin täyttä ihmistä. Olipa siellä muuan nuori mies, jonka nimi oli Tonttilan Oskari, puhutellut häntä nünkuin pojat puhuttelevat tyttöjä. Siljahan olikin jo seit-semännellätoista. Taloa lähcstyessään ja jo kuulu-vasti hyräillessään hän muisti senkin. Kun hän tuli kotiin Nukarille, oli sielläkin hyvä tuuli vallalla. Kaikki istuivat suuressa pakarissa ja juttelivat iloisesti. Süjan tulo oli kuin mikäkin merkkitapaus, hänen lämmin uhonsa jatkui vielä sisälläkin. Tuskin hän sai emännälle selostetuksi matkansa, nun sünä huudeltiin ja sukkeluuksia lasketeltiin. Joukossa oli myös muuan lihavahko punakka mies, jonka sormessa oli kivipäällinen sor-mus ja liivin päällä paksut kullanväriset vitjat. Kävi myöhemmin ilmi, että tuo mies oli isännän veli, joka jo kerran oli käynyt Amerikassa ja atkoi taas piakkoin sinne lähteä. Hän oli tavallaan kuin iiyvästiä sanomassa. Häntä sanottün Villeksi ja hän osasi tehdä illan tuossa muuten kolkonlaisessa pakarissa kovin hauskaksi. Hänellä oli hiukan kimeähkö ääni, lau-laessaan hän sai sen nousemaan korkeammalle kuin monikaan nainen. Hän näet sai lauluakin aikaan, saipa vietellyksi Väinönkin lurittamaan joitain ihmeellisiä isältään oppimia renkutuksia, joita eivät tämän ajan ihmiset enää osanneetkaan, mutta joille tämä seura, osittain myös Väinön esitystavan vuoksi, aivan hurjasti nauroi. »Tulin minä Rauman Ran-telliin — näin siellä pitkäparta Santellin — hältä 158 F, E. SIIXANPÄÄ kysyn, missä asui Hilma Hammariin — hän vei minut Human kammariin.» Isäntäkin jo lämpeni ja jatkoi: »Hilma oli kotoisin Turusta — eikä tietä-nyt paljon surusta ■— viisitoista markkaa ma huku-tin — kun Hilman viereeni nukutin.» Höhöhö, nau-rettiin — Väinö vain oli juhlallisella mielellä, kun isäntäkin osasi šaman laulun. Ville Nukari oli paljon kulkenut maailmaa, hän tunsi hyvin ihmisen, vanhan ja nuoren. Silja tyttö oli hänen mielestään sangen sievä, vaikka olikin vielä kovin nuori ja lapsellinen. Hän oli Siljalle ystä-vällinen, ja leikissä ja kisoissa siinä illan kuluessa hän järjesti niin, cttä sai sanoilla ja teoillakin sen osoittaa. Kun Väinö tuon laulunsa jälkeen rupesi rallattamaan jotain tanssin säveltä, sieppasi vieras Siljan pariksensa ja tanssi hänen kanssaan lattialla, ainoana parina, toisten katsellessa. Silja huomasi osaavansa polkkaa; vaikka Väinö kiihdytti lau-luaan, eivät tanssijat sotkeutuneet, vaan pyörivät lopulta kuin tuulispää. Väinö itse sotkeutui ensin, ja silloin Ville heitti Siljan korkealle ilmaan ja pyörähti hänen kanssaan lopulta sängylle istumaan. Taisi jäädä käsikin ty tön vyötäiselle hetkiseksi. Nukarin Ville ei kumminkaan millään teollaan mennyt niin pitkälle, että Silja olisi ruvennut häntä vieromaan. Kun hän seuraavana päivänä hyvästeli ja lähti, oli Siljan häntä melkein ikävä. Hän kysyi Siljalta, saisiko kirjoittaa, ja Silja vastasi: »Kirjoit-takaa vaan.» Ei hän siihen muutakaan osannut. Siitä oli sitten seurauksena monta makeata kirjettä, joihin Silja vastailikin. Yhden kirjeen sisässä oli NUOÍU8NA NUKKUNUT 159 liyvin korea silkkinen nenäliina, jommoista ei kukaan koko kylässä ennen ollut nähnyt. Tietenkin se tuli ilmi, eihän Silja osannut sita heti kätkeä. Siitä sopi j o viittailla jotain, vaikka toisaalta olikin hiu-kan luonnotonta, että tuo kolmissakymmenissä oleva inaailmankiertäjä noin lähenteli vasta ripille pääs-syttä tyttölasta, joka muutenkin oli vielä aivan viaton. Tämä Ville Nukarin juttu tulikin Siljalle myo-hemminkin kohtalokkaaksi. Siljalla ei ollut häneen mitään sellaista hengen suhdetta, jommoista tuon nenäliinan tulon jälkeen uumoiltiin, Ville oli hänelle pikemmin kuin jokin vanhempi sukulainen, joka piti hänestä. Kun siis Tonttilan Oskari alkoi vähin iähennellä Siljaa siihen tapaan kuin poika tyttöä lähentelee, ei Silja käsittänyt, että tuo Nukarin Villen tuttavuus ja kirjevaihto olisi siinä mitään merkinnyt. Eikä Oskarikaan — j os hän edes oli kuullut koko asiasta — ainakaan nyt enää näyttä-nyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hän tans-sitteli Siljaa tanssitilaisuuksissa ja saatteli kot im, pitäen kävellessä kättään ty tön lantiolla. JokaiseUe ihmiselle sattuu hänen nuoruudessaan sellaisia sekä yksityisiä kohtauksia että pitempiä elämän sarjoja, joita muistaessaan hän myöhem-min, kypsäUä iällä tuntee jonkinlaista etovaa tun-netta. Ne eivät aina ole pahoja tekoja, eivät mitään salattuja rikoksia — ellei nyt ehkä j oku varhaisen lapsuuden aikainen näpistäminen tai jonkin valheeksi tietämänsä asian itsepintainen todeksi väittäminen — vaan ne ovat muuten vaan sellaista epämukavaa 160 F. E. SIIAANPÄÄ sielun pohjapainoa. Eiole harvinaista, että nämä tällaiset vammat liittyvät varhaisimpiin sukupuoli-tunteisiin. Heräävä sukupuolitietoisuus nojautuu joskus hyvin ihmeellisiin, vieläpä naurettaviin vasti-neihin. Vaikeata on uscimmissa tapauksissa sanoa, kuka on ollut ihmisen ensimmäiscn rakkaustunteen esine. Ollcssaan Nukarilla Silja Salmelus siis seurusteli Tonttilan Oskarin kanssa, joka oli häntä jonkin verran vanhempi, siihen aikaan jmiri tulossa parin-kymmenen vuoden ikään. Hän oli kookas vaalea poika, joka ei kovin paljon puhunut, paitsi milloin oli saanut jostain ryypyn päähänsä; silloin hän oli hiukan reuhaava ja haastoi rnielellään pikkn riitaa-kin. Hänen vanhempansa asuivat kylän laidassa töliimäessä, isä oli tavallinen juro ja karkealuinen äijän karilas, äiti myös jokseenkin laajaruumiinen akka, jolla oli ollut toistakymmentä lasta. Lapset joutuivat maailmalle melkein heti kun kynnyksen yli kykenivät, sillä vanhan Jussin palkat eivät pitkälle riittäneet. Tilapäisesti he tosin oleskelivat kotosalla työmaita vaihtaessaan, ja nykyään Oskaři asustikin vanhempiensa mökillä, sillä hänellä oli pitempiaikainen urakkaosuus lähistöllä. Oskari oli luontecltaan yleensä tasainen, joskin isänsä tapaan, jota hän kaikin puolin muistutti, hiukan karkea. Jostain tanssista tullessa hän kerran lyöttäytyi Siljan seuraan samaan tapaan kuin oli jo raonen tytön rinnalle sellaisilla yöllisillä paluuret-killä laittautunut. Kun kaikilla muillakin tytöillä NUOBKNA NUKKUNUT 161 oli saattajansa, eivätkä he näyttäneet sitä millään lavoin häpeävän, vaan kävelivät siinä lähettyvillä hyvinkin kiinteästi kumppaniinsa nojaten, ei Silja-kaan osannut tehdä mitään estettä Oskarille. Oskari ei sitäpaitsi hänelle paljoa puhunut, käveli vain siinä rirmalla ja hiukan hamuili hänen käsivarttaan. Mentiin hämäriä teitä pitkin, joukot harvenivat ja Iopulta olivat he kahdcn kesken lähestyessään Nukaria. Silloin Oskari saattoi tulla puheliaaksikin. Vallan oudon läheisellä ja hyvällä äänellä hän kyseli Siljan arkisia asioita ja kerroskeli, mitä kylässä oli sattunut. Hän viritti paperossinsakin — ja nun he tulivat Nukarin nurkalle, Jossa Silja seisahti hyvästi sanoakseen. — Eikö sinne sisälle sovi tulla? kysyi Oskari tuolla samalla liy väntahtoisella äänellä, aivan niinkuin asia heidän kahden puolesta olisi ollut kyllä selvä. — Ei, hyvät ihmiset, isännän korva on parin sylen päässä ja emännän vielä lähempänä. Siljaa itseäkin nauratti tuollainen kysymys. Mitä Oskari siellä olisi keskellä yötä tehnyt, vaikka olisi sopinutkin! Oskari kumminkin viivyskeli vielä hiukan, imi paperossiaan, min että se hehkui pitkällä karrella, vaihtoi ruurnünsa painoa jalalta jalalle, mutta puhua hän ei enää osannut. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi vain jotain odotellut: että joku olisi kulkenut ohi ja nähnyt hänet näissä hommissa. Yö oli kumminkin aivan hiljainen, hevonen vain päristi kuuluvasti Nukarin tallissa. Niinkuin se olisi ollut jokin merkki, lähti Oskari vaeltamaan kotimökkiään kohden — ja Silja sisälle. 1 1 — F. E. Sillanpaä VI. 162 F. E. SI1XANPÄÄ Näin he tottuivat toisiinsa ja ympäristokin tottui siihen, että he palasivat yhdessä tansseista. Oskaři piti jo kättänsä Siljan lanteilla ja he käveli-vät hyvin hiljaa niinkuin toisetkin parit. Jopa siitä j oku akka joskus rupesi Nukarin emännälle viittailemaan, mutta emäntä saattoi vakuuttaa, ettei ainakaan heillä kotosalla ole Tonttilan Oskari eikä kukaan muukaan mies Siljan tykônä yôn-aikaan käynyt eikä juuri päivälläkään. — Ja se on niin vieno ja viaton päältäkin nähden, lisäsi emäntä, etten minä usko sen miehestä vielä muutenkaan mitään tietävän. — Ei niitä niin o' takaamista, vaikkJ olsivat kuinka hienoja ja vienoja, ynähti akka. Kun Oskari ei siihen aikaan seurustellut muitten-kaan tyttojen kanssa, antoi se tytôille aihctta kulle-kin luontonsa mukaisiin luuloihin ja kiusoitteluihin. Siljaa ei kukaan muu poika yrittänytkään lähen-nellä, ja hän itse eli vielä täydessä neitsecllisessä heräämättomyydessä, vaikka nuoruuden pari kolmé kallisarvoisinta vuotta siten lisäsivätkin hänen ikäänsä. Väinôn iltapuheet sieltä omasta sängys-tään muuttuivat tosin hiukan katkerammiksi, ja hän lausahteli pakarin pimeään ilmaan yhtä ja toista, mitä oli tietävinään Tonttilan Oskarista. Väinón jutut koskivat kumminkin Oskarin aikai-sempia naisseuralaisia civätkä ne tehneet Siljaan mitään vaikutusta, pikemmin ehkä sittenkin hiukan myónteisen, Hänestä tuntui jo vähän somaltakin, että oli olemassa tuommoinen poika, joka häntä saat-teli ja jota puhuttiin toisiinkin tyttoihin ja nyt NUOKENA NUKKTJNUT 163 häneen — kun ei kumminkaan voitu puhua mitään pahaa. Niin menivät nuo vuodet eikä heille muuta tapahtunut, kuin että Sil] a salli Oskar in pitää käsi-varttansa hanen ympärillään heidän hämärissä liikkuessaan — joskus he jo tapasivat muutenkin kuin tansseissa. Milloin Silja ja Oskari olivat yhdessä toisten nuorten seurassa, kuten juuri tanssipaikoilla, oli Oskari nykyään jo paljon äänekkäämpi ja puhe-liaampi. Hän pyörähteli ja lasketteli karkeahkoja sukkeluuksia, joita tyttöjenkin sopi kuulla Jos halu-sivat. Mutta hcti kun hän sitten joutui kahden kesken Siljan kanssa, oli hän kovin lempeä sekä sanoiltaan että käytökseltään. Kerran kun hän oli — ainakin olevinaan — hiukan humalassa, joutui hän kovene-maankin Siljan vuoksi. Tanssipaikalta lähdettäessä jäi Oskari jostain syystä hiukan jälkeen, jolloin heti pihassa muuan tunnettu sälli juoksahti Siljan rinnalle ja alkoi pitää omaa hölotystäan. — »TässäkÖs se on se meidän lasten äiti?» — Samassa siihen jo ehti Oskarikin ja teki lyhyen lopun sällin rekkaloimi-sesta. »Ei, mutta sinä olet teidän äidin lapsi, niin että laputa sen hameisiin, muuten setä piiskaa.» — Sälli ehti kysya, että »mitä», johon Oskari vastasi, että »tätä», ja lennätti tuon kaitaisen hulivilin hyvällä iskulla kinoksecn. Siljan ja Oskarin tanssista paluu oli kumminkin sillä kertaa häiritty, sillä tuon sällin liittolaisia seuraili huudellen ja härnäillen jonkin matkan päässä. Nukarin nurkalla Oskari käski Siljan odottaa, että hän saisi vähän niitä loitontaa, mutta silloin Silja jätti lyhyet hyvästit ja meni 164 F. K. SIId+ANFÄÄ sisälle. Oskaři sai sclvitellä välinsä noiden sivu-saattelijain kanssa jossain muualla. Tämä olikin sitten viimeinen varsinainen saatto-matka. Seuraavalla viikolla Oskaři lähti maail-malle, etelä-Suomeen, Jossa ryssät siihen aikaan teettivät suuria sotavarustustöitä ja josta levisi kertomuksia huimista päiväpalkoista. Osava mies sitäpaitsi kuului käärivän siellä rahaa tekemättä juuri mitään. Sinne Oskarikin lähti parin muun irrallisen nuorcn miehen kanssa. He olivat reimalla tuulella, aivan kuin olisivat suorastaan sotaan lähte-neet. He vakuuttelivat kotiin jääville, että tässä lähteekin vallitöihin semmoisia poikia, jotka perkaa-vat. Lähtiäisikseen he olivat hiukan ryypänneetkin. Olipa Nukarin pehtoorikin, Väinö, joutunut heidän seuraansa ja saanut osansa pullosta. Oskaři lähti sitten Väinön kanssa rohkeasti Nukarille, koska ilta oli vielä varhainen, niin ettei tarvinnut epäillä talossa nukuttavan. He tulivat pakariin, jo ovissa omaa pakinaansa pitäen, Oskaři hiukan puhettaan sähistäen, kuten hänen tapansa ryypyn saatua oli. Oskari puhui, kuinka hän oli Väinön kanssa sopinut siitä, että tämä saUisi hänenkin tulla katsomaan Väinön »vakinaista», ja Väinö hölisi joukkoon, että kyllä hän katsoa sallii, kun ei vaan kajoa. Tämä käynti hiukan tympäisi nuorta Siljaa — mutta se olikin sitten yli vuosikauteen viimeinen tapaaminen hänen ja Oskarin välillä. Oskari mat-kusti seuraavana aamuna varhain, ja kun hän aikojen kuluttua palasi, ei entisestä scurustelusta enää tullut mitään. Siihen vaikutti juuri tuo edellä NUORENA NUKKUNUT 165 mainittu Nukarin Ville, joka sillä välin oli palannut Amerikasta ja päässyt erään vanhan tukkiyhtiön inetsänostajaksL Semmoisena ollessaan hän kerran jälleen poikkesi Nukarille ja oli siellä yötä. Pahaksi ormeksi sattui isäntä itse olemaan kaupungissa, joten tuo velimies tuli esiintyneeksi kotitalossaan hiukan liian vapaasti. Iltatuokio suuressa pakarissa luontui ulkonai-sesti melkein samanlaiseksi kuin silloinkin Villen ollessa hyvästijätöllä. Uutta oli vain se, että Silja oli taanoisestaan hauskasti varttunut, ja emäntä liiukan kiusoitteli häntä tuon parivuotisen seurus-telun vuoksi Oskarin kanssa. Tämä näytti tekevän eräänlaisen vaikutuksen tuohon Amerikasta palan-neeseen. Hän etsi kaikin tavoin tilaisuutta osoit-taakseen ylemmyyttään tavallisiin täkäläisiin mie-hiin nähden. Hän haki matkalaukustaan pullon ja tarjosi niille, jotka ottaa halusivat — eikä se ollut-kaan mitään »kuusen juurella keitettyä». Ja kun hän sitten siinä lämpeni ja vähin toisetkin lämpenivät ja puhuttiin — puhuttiin ctupäässä Amerikasta ja sen taaloista — niin veti vieras esiin lompakkonsa ja näytti, mimmoisia ne olivat. Sil jakin tuli katsomaan, jolloin vieras otti erilleen yhden sellaisen pitkäkkään setelin, Jossa oli omituinen, hiukan naisen näköinen miehen kuva, ojensi sitä Siljalle ja sanoi: — Saisko olla muistoksi? Silja hämääntyi hiukan, ei ottanut, ei liioin kieltänyt. — Ota, ota, hyvä ihminen, saadessas, sanoi emäntäkin, vaikka hiukan pahansuovalla äänellä. — Mitä minä sillä teen — en minä huoli, vastasi Silja avoimesti nau- 166 P. E. vSIXT.ANPÄÄ reskellen, ja kun ei vieras heti ottamit seteliä takai-sin, laski tyttô sen pôydän kulmalle. — Kyllä mína otan, hôlähti Väinô ja aikoi kahmaista setelin, mutta tällôin vieras kyllä oli nopsempi »pehtooria» ja pisti rahan takaisin lompakkoonsa. Sitten hän vielä tarjosi pullostaan. Emäntä ei enää huolinut ja kielsi lankoaan »tuota Väinô honkke-liakaan enää juottamasta». — Mitä emäntä siitä tahtoo, kun ma vaan tyôni teen, kivahti Väinô sellai-sella äänellä, että ryypyn vaikutus selvästi näkyi. — Emäntä tahtoo sita, että nyt mennään maata, niin vieras kuin talón väkikin. Vieras otti vielä kulauksen ja lähti sitten salin puolelle rakennuksen toiseen päähän, jonne hänelle oli tehty yosija. Väino ja Silja menivät tapansa mukaan kumpikin sänkyynsä ja lamppu sammu-tettiin. Kamarin puolellakin vaikenivat emännän ja lastcn äänet, viimeinen mátala soperrus jäi/vas-tausta vaille — ja talo tuntui nukkuvan. Tuskin vielä kmnjnmkaan muut nukkuivat kuin lapset. Oli ollut siksi vilkasta, saatu ryyppykin piti jokaista valveilla, ajatuksct liikkuivat ja sinkoilivat tavallista laajemmin kääntein. Joku muisti sitäkin, että talón isäntä ei tänä yônä ollut tavallisella pai-kallaan. Jos jotain erinomaista sattuisi, olisi tur-vauduttava isännän veljeen, tuohon lihavahkoon mieheen, j oka oli niinkuin puoliksi herra . . . Silloin pakarin ovi j o narisikin — Väinô oli kyllä kuullut, että tulija ei tullut ulkoa, vaan salin puolelta. Haparoidessaan se mutisi jostain, jota oli unohtanut, ja unohdettujen joukossa oli my ôs NUORKNA XUKKUNUT 167 liyvän yön sanominen Siljalle. Sinne se lôysi ja lait-tautui Siljan sängyn laidalle ja oikeni jo šaman ticn viereen. Nahinaa ja supatusta kuului, kuului kuulu-mistaan, varsinkin Siljan kuiskaukset erottuivat selvästi. Väinô oli kyllä vähän hôpsäkkä ja hän käsitti sen itsekin, mutta tuo vieras mies piti häntä nähtävästi vieläkin hullumpana. Kun Väinô siellä ovensuusängyssään hengitti tasaisesti ja juuri hiukan kuuluvasti, oletti vieras hänen nukkuvan — niiden parin ryypyn vaikutuksesta ehkä hyvinkin sikeästi. Väinô kumminkin kuunteli kaikki ja käsitti kaikki, mitä toisessa sängyssä tapahtui, ja hän kauhistui nyt niitä puheita, joita juuri näin pimeän halki muisti tuonne Siljan sänkyyn puhelleensa. Sillä jos Silja nyt tosiaan olisi hänen uskottu morsiamensa, niin olisi hänellä, Väinôllä, edessä sangen vaativa velvollisuus: hänen pitäisi nousta ja ajaa tuo roikale ulos, ensin Siljan sängystä ja sitten koko huoneesta. Mutta Silja ei ollut hänen puheitaan koskaan ottanut vakavasti — olihan se pitkat ajat pitänyt yhtä sen Oskarinkin kanssa, j oka nyt oli maailman markki-noilla. Taistelkoon nyt yksin tai — taipukoon, ajatteli Väinô ja jäi edelleen korvat hereillään seu-raamaan, mitä peränurkassa tapahtui. Vieras ponnisteli siellä tuntikauden välillä aina hiljaisuutta pitäen. Väinô jo ehti muistaa sita koreata silkkinenäliinaakin, joka Siljalle kirjeessä oli saapunut. Lopulta alkoi peräsängystä kuu-lua Siljan nyylikytystä, ja kun tyttô samalla yritti puhua, pillahti siinä joku sana j o ääneen-kin. 168 F. E, SltkANFÄÄ Silloin aukeni taaskin kamarin ovi ja emäntä tuli yopukusillaan pieni lamppu kädessä pakarin puolelle, Hän ei häikäillyt, vaan mcni suoraan Sil]an sängyn viereen ja sanoi langolleen muutamia kovia sanoja. Sil] akin siinä yritti nyyhkyttäen sanoa jotakin puolustnkscksecn, mutta emäntä vain ärähti hänelle: — Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän kaikki. Tämä lause jäi Siljaa sitten pitkälti vaivaamaan, koska siitä ei käynyt selville, tiesiko emäntä kaiken niinknin se oľu Siitä tavasta, mtllä emäntä häntä kohteli täjnän jälkeen, Silja kyllä arvasi, että emäntä oli kaiken kiiullut tai ainakin arvasi oikein, Olihan t no mies talon sukulamen, joten emännän täytyi ottaa hänet vähän toiselta kannalta, kuin jos olisi jonkun sällin síeltä sängystä karkoittannt- Nun ettei Siljalle Nukarin emännästä mitään pahaa muistoa lopnllisesti jäänyt, Silja näet sitten kevätpuolella muutti pois Nukariltakin, Sen seikan edellä kävi myos eräitä tapauksia, jotka Sil] an elämän historiassa o vat kertomisen arvoisia.