ENSIMMÁINEN ujku
Jukolan tálo, eteláisessá Hámeessá, seisoo eráán máen pohjai-sella rinteella, liki Toukolan kyláá. Sen láheisin ympáristo on kivinen tanner, mntta alempana alkaa pellot, joíssa, ennenkuin talo olí hávioon mennyt, aaltoili teráinen vilja, Peltojen aUa on niittu, apilaáyráínen, halkileikkaatna monipolvisen ojan; ja run-saastí antoi se heiniá, ennenktiin joatni laitumeksi kyíán kar-jalle. Muutoin on talolla avaria metsiá, soita ja erámaita, jotka, támán tilustan ensimmáisen perustajan oivallisen toimínnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon káydessá enti-sina aikoina. Silloinpa Jukolan isántá, pitáen enemman huolta jálkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vas-taan osaksensa kulon polttaman metsan ja sai sillá keínolla seít-semán vertaa enemman kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jáljet olivat jo kadonneet hánen pimstansá ja tuu-hea tnetsá kasvanut sijaam — Ja tamá on niiden seit semán vel-jen koto, joiden elámánvaiheita tassá nyt káyn kertoilemaan.
Vel jest en nimet vanhimmasta nuorimpaan o vat: Juna ni, Tuo-mas, Aapo, Simeoni, Tímo, I^auri ja Eero. O vat heista Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoín Tímo ja Laurů Juhanui, vanhim-man veljen, iká on kaksikymmenta ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heista, on tuskin náhnyt kahdeksantoista auringon kier-rosta. ÍLuumiin vartalo heillá on tukeva ja harteva, pituus koh-taíainen, paitsi Eeron, joka vielá on kovin lyhyt, Pisin heista kaikista on Aapo, ehká ei suinkaan hartevín. Támá jálkimtnái-nen etu ja kunnia on Tnomaan, joka oikein on kuultrisa hartíoit-tensa levyyden táhden. Omituisuus, joka heita kaikkia yhtei-sesti merkitsee, on heidán ruskea íhonsa ja kankea, hampun-
8
Seitsemän veljestä
Ensintmäinen luku
9
karvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on sil-mään pistävä.
Heidan isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tan-terella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä ro-teva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. — Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöon; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimalHsen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat sa-timia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työ-hön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille hänen yrityksillensä. Oh hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oh hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kau-kaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkön-säpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisa-rensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mie-
luisasti eivat he kuullelleetkaan aitinsa kaskyja. ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiais-ldylysta. Useinpa kylla, huomatessaan selkasaunan lahestyvan, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen taman kautta seka aitillensa. etta muille murhetta ja kiusaa, ja silla omaa asiaansa pahentaen.
Tassa olkoon kerrottu eras tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivat kototalonsa riihen alia kananpesan, jonka omistaja oh eras eukko, kutsuttu »Mannist6n muoriksi»; silla hanen pieni mokkinsa seisoi mannistossa lahella Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut munat, ja paattivat he lopulta riistaa pesan ja lahtea metsaan nauttimaan saaliistansa. He tayttivat myos paatoksensa, tyhjensivat pesan ja laksivat yksimiehsesti metsaan, kuusi veljesta; Eero pyori silloin viela aitinsa jalkain juurella. Mutta koska he ehtivat eraalle solisevalle ojalle pi-meassa kuusistossa, rakensivat he valkean ayraalle, kaarivat munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevaan tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, soivat he maittavan atrian ja astelivat siita tyytyvaisina ko-tiansa taas. Mutta kotomaelle ehdittya, kohtasi heita. hirmu-myrsky; silla olipa jo heidan tekonsa tullut ilmi. Manniston muori arhenteli ja riehui, ja kiivaalla katsannolla kiirehti vel-jeksia vastaan heidan aitinsa, kadessa vinkuva ruoska. Mutta eivatpa mielineetkaan pojat kayda. kohden tuota vihuria, vaan kaantyivat takaisin ja pakenivat jalleen metsien turvaan, huolimatta aitinsa huudoista.
Meni nyt paiva, meni viela toinen, mutta karkureita ei kuu-lunut; ja tama heidan viipymisensa saattoi aitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa muuttui pian murheeksi ja saahn kyy-neleiksi. Han laksi heita etsimaan, etsi metsat ristiin rastiin, mutta loytamatta lapsiansa. Saipa asia yha kamalamman muo-don ja vaati viimein kruununmiehia kaymaan asiaan kasiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymatta kokoonkutsui
10
Seitsemän veljestä
Ensimmäinen luku
ii
koko Toukolan kylán ja sen ympáristón. Ja nyt láksi joukko seká nuoria ettá vanhoja, naisia niinkuin miehiákin, jahtivoudin johtamana, pitkáná riviná urkkimaan ympári metsáá. Ensim-máisená páiváná etsivát he láheisimmillá tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena páiváná siirtyivát he kauemmas, ja koska astuivat korkealle máelle, nákivát he etááltá eráán suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan ylos ilmaan. Tarkasti merkitsivát he suunnan, josta savu suitsusi, ja sitá kohden jat-koivat he retkensá taas. Viimein Ukemmin jouduttuansa kuuli-vat he áánen, joka lauloi seuraavalla tavalla:
»Elettiinpá ennenkin, Vaikk' ojan takán' oltiin, Ojapuita poltettiin Ja ojasť oltta juotiin*.
Silloinpa Jukolan emántá, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillá han tunsi sen poikansa Juhanin ááneksi, Ja kumahteli usein metsá tulinuijan paukkeesta; josta kaikesta etsiját nyt var-maan havaitsivat láhestyvánsá karkulaisten leiriá. Siitá antoi jahtivouti káskyn piirittámáán pojat ja sitten heitá láhenemáán hiljaisuudessa, mutta pysaymáán kuitenkin matkan pááhán hei-dán majapaikastansa.
Tapahttii niinkuin han káski. Ja koska joukko, piirittáin vel-jekset kaikin puolin, oli heitá likeynyt noin viisikymmentá as-kelta, seisahtui se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava náky: Rakettu oli kiven juurelle havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla, katsellen ylos pilviin ja lauleskel-len. Kaksi, kolmé syltáá koíjusta loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistossá korventeli Simeoni ansalla pyyttyá teereá paiválli-seksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla ~ sillá ohvatpa he áskettáin olleet tonttusilla — paistelivat nauriita kuumassa tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui áánetonná Lauri, tehden savikukkoja, hárkiá ja uljaita varsoja; ja oli hánellá
heitá jo aika rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellá. Mutta tulinuijaa paukutteli Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen, ja támán páálle viskasi hán kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein tuima kuin tavallinen kiváá-rin paukaus, kajahti ympárille, ja nokinen savu kivien válistá pyóráhteli ilmaan.
Juhani. Elettiinpá ennenkin,
Vaikk' ojan takán' oltiin . . . Mutta peijakas meidan kuitenkin viimein táálla perii. Se on niinkuin kádessá, te mullisaukon pojat,
Aapo. Senhán mina kohta sanoin káydessámme jániksen pas-siin. Voi meitá hulluja! Sissit ja mustalaiset talia tavalla ráh-mástelkoot ilmi-taivaan alla.
Timo. Jumalan taivas kuitenkin.
Aapo. Asua táállá susien ja karhujen kanssa.
Tuomas. Ja Jumalan kanssa.
Juhani. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hánen enkeleinsá kanssa. Ah! jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmálíá, niin selvástipá nákisimme, kuinka koko joukko suoje-levia siipi-enkeliá on meidan piirittányt ja kuinka itse Jumala harmaana áijáná istuu vallan keskellámme tássá kuin armahin isá.
Simeoni. Mutta mitá aattelee nyt áitiparka? Tuomas. Hán mielisi peitota meitá paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsá joutuisimme.
Juhani. Ai poika, saisimmepa saunan! Tuomas. Saunan, saunan!
Juhani. Kipinóitseván saunan! Niin, kyllás sen tiedát. Aapo. Se viimeinkin on saatavamme.
Simeoni. Hyvin tietysti. Sentáhden on parasta menná otta-maan se sauna ja páástá kerran náistá hárkápáivista.
Juhani. Hárká ei juuri káyskelekkáán vapaa-ehtoisesti teu-raspenkkiin, veikkoseni.
12
Seitsemän veljestä
Aapo. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lahestyy ja meille ei annettukaan syntyissämme turkkia niskaan.
Simeoni. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä kyllä, syystä kyllä.
Juhani. Säästyköön, veljet, säästyköön seikämme vielä kui-tenkin muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii vielä mennessä parin kolmen päi-vän. Nun, täällä, täällä pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme havuisessa koi-jussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit pahnoilla. — Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa? Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäislöylyyn?
I/AURi. Ollaanhan täällä vielä.
Juhani. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! — Mutta onpa sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.
Tuomas. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.
Juhani. Htrikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaa-kari.
Tuomas. Oikein fläätälä.
Juhani. Oivallinen fläätälä. — Mika ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii kynsistäsi? IyAURi. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika. Juhani. Kas tuota nallikkaa! Tuomas. Tekee poikia kuin mies.
Juhani. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat että karjat. — Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään; sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon nauriin paistavalle kyljelle tuossa. ~ Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisin?
Simeoni. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.
Juhani. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen
Ensimmäinen luku
13
ilman muuta synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiä. — Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä ker-ralla kupuumme mahtuu.
Aapo. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokka-lan naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.
Jahtivouti. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän piirittänyt aivan sukkelasti.
Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä ryn-käsivät ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti: »apajassahan olette, luikkarit, koreasti apa-jassa, josta ette pääse ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi rauistoksi teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tanne, muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille apumuijia». Seu-rasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kü-vaasti kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti va-kuutti heidän kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.
Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa, niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli karkulaisia; eika vielä heidän kotia tultuansakaan lakan-nut myrsky. Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuo-lille metelöitsi eukko, uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän ahneudella he iskivät hampain
*4
Seitsemän veljestä
leipääti ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.
Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.
Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin, jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja, niin että kun he palasi-vat leikistä, oli yhden ja toisen otsa varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.
Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapah-tuipa asioita, jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muis-telemaan huomis-päivää ja siirtymään vähän entisistä menois-tansa. — Heidän äitinsä oli kuollut, ja tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä perin ku-moukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä ta-lossa. Tuli vielä harjaksi kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa peloittavan ankara mies. Liioin-kin laiskalukijoille oli hän armoton, käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta. Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa lukemaan. — Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla tavalla:
Ensimmäinen luku
15
Aapo. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa.
Juhani. Haasteletpa oikein, sita ei taida kieltää. SimEONI. Jumala paratkoon! hillitón, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.
Timo. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoot
Juhani. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian liuoli-mattomasti olemme eläneet, sita ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus».
Aapo. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyô-tyä, vaan ei sita joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon taas!
Juhani. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimp-puun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myôs; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain. Aapo. Miksi ei jo huomenna?
Juhani. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.
Aapo. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita: Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oíkeus ja velvollisuus on Juhanin sekä hänen esikoi-suutensa että äitimme määräyksen kautta.
Juhani, Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!
Aapo. Mutta katso, että sita sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyôdyksi.
i6
Seitsermn veljestä
Juhani. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan totteli-sitte ilman kônistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.
Aapo. Ruoskaa?
Juhani. Jos niin tarvitaan, näetkôs. Tuomas. Puhu koirillesi ruoskasta.
Timo. Et pehmitä kraununmaatani siná, et koskaan; sen teh-kôon lain ja oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.
Juhani. Miksi iskette kiinni lôysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme sijaa, jos vaan sovinto vallítsee j a sarvet pan-naan syrjään.
Eero. Tarkasti kuitenkin määrättäkoôn keskinäiset suh-teemme.
Aapo. Ja kuulkaamme jokaisen mieli, Juhani. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina? Lauri. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittä-käämme hiiteen tämän maailman pauhu. Juhani. Häh? Aapo. Mies hourii taas.
Juhani. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia! Aapo. Ole huoliniatta. — Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot. Juhani. Minä kun tahdon.
Aapo. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rak-kaissa nurkissa ja olemme naimattomia mienia, teemme talón tyôtä, syomme talón ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Kuun ensímmäinen maanantai, paitsi kylvô- ja leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin puolen tynny-rin kauroja kylvôon, ja vuosittain olkoon meillä valta raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala. Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta, Mutta minä tiedän, ettei yksikään meistä kernaasti siirry Juko-
Ensimmäinen luku
*7
lan armaitten alojen vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa väljyyttä seitsemälle velj eile näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa voittain tuntisi halun perus-tamaan itsellensä oman asunnon ja perheen eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun? Periköon hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huo-neensa ja pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulos-tekoa viljelköon tilaansa ja nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen rauhassa omalla pohjallansa. — Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä sanotte.
Juhani. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme pun-nittaviksi ne pykälät.
Lauri. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheüäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Teh-käämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koi-rinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti üoiselle päivän-kaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. — Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.
Juhani. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika? Eero. Ellei peeveli, nun metsäneito.
IyAURi. Nun tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäy-riä ja pöyrykarvaista, karhuja.
i8
Seitsemän veljestä
Juhani. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.
Eero. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?
Lauri. Ketuista ja susista saamrae nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.
Eero. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höy-ryävä liha olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tar-vitse apinat ja papiaanit metsässä. Lauri. Nim tuumailen ja kerran teen. Timo. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pit-känä kantona kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuoltoin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero?
Eero. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja tuot». — Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.
Jtjhani. Mutta piaupa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen.
Lauri. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin. — Vappuna muutan.
Timo. Kukatiesi tulen minä kanssas.
Lauri. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi par-haaksi katsoo, — Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on val-mis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa,
Ensimmäinen luku
19
h'htyäni oman päivätyöni, lepään vasta rauhan majassa, kuul-Itüen kuinka kontio korvessa viheltää ja teeri puhaltelee Som-
piossa.
Timo. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.
Tuomas. Elleivätparane tässä ajat, nun seuraan teitä minäkin.
Juhani. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?
Tuomas. Elleivät a jat parane.
Lauri. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän päivät.
Timo. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!
Juhani. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, nun Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi pee-veli! tuntuupa kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
Aapo. Te hullut, mitä aattelette? — Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!
Juhani. Tosi, meillä on talo, Jossa riipumme kynsin ja ham-pain, nun kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita tuumia, nun olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen, koska viimeiset tuutissa kolisee. — Nun, talonpidon toimeen ja raatamiseen nyt iskemme peloit-tavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. — Minun tyhmän pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin järke-västi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme, nun kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.
SiMEONi. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?
20
Seitsemän veljestä
Tmo. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vaka-vaksi taatoksi vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihou-suissa ja putiaisissa liiveíssä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.
Simeoni. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.
Timo. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pok-kona, kuin sanoin, hän astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sita en voi auttaa.
Juhani. Tämä uskon-pykälä jääkôón, ja pysykäämme asias-sa. — Aapo, mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän tor-pistamme: Vuohenkalmasta ja Kekkurista?
Aapo. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat môy-rivät kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois — joka oliskin väärin — niinkauan kuin on heillä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonktin vaiihuudcn t u rva n. Niin on laita siinä kohdassa. — Mutta katsellaanpas erästä toista seik-kaa, joka luullakseni on jotenkin näpäkässä. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätôn isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emän-tää.. .
Ttmo. On niinkuin suden pesa ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
Aapo. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpôydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talón kirkas
Ensimmäinen luku
21
aurinko, joka valaisee ja lámmittáá. — Katso: ensimmáisená játtáá han aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa mie-hellensá suurusta póytáán, evástáá heidán metsáán ja siitá kii-rehtii han kiulu kourassa tarhaan, lypsámáán kirjavan karjansa. Nyt han leipoo, hyórii ja pyorii; nyt on han poydán ááressá, nyt keikahtaa han tuolla perápenkin páássá leipá kámmenillá, ja nyt han pyryná kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt han, leipáin noustessa, viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syó kimpaleen leipáá, paistetun silakan ja ryyppáá haarikosta piimáá páálle. Mutta eipá unohda han halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eiká kissaa, joka unisena uuninpáaltá killistellen katsahtelee. — Ja nyt hán taasen hyórii ja pyorii, káántyy ja keikkuu, sotkee vielá toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leivaksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hánen otsaltansa. Mutta katso: páiván laskiessa on hánellá leivát katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elámá liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsástá, vartoo heitá hóyryává illallinen pestyllá póydállá. Mutta missá on emántá itse? Tuolla hán pihalla taasen lypsáá váárásarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen harja. — Niin hán hyórii ja pyorii, niin hán káántyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyráávát jo sikeimmássá unessa, kallistuu han siunaten vuoteellensa. Mutta eihán vielá-káán ole tyónsá ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hán yon kuluessa nousee sijaltansa hetkettáisin, tunnittaisin, nousee viihdyttámáán pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. — Támá, veljet, on oivallinen emántá.
Juhani. Hyvin puhuttu, Aapo, ja kásitánpá puheesi tarkoi-tuksen. Se, nimittáin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, miná ymmárrán. Vaimo, sanoit siná, on tarpeellinen kap-pale huoneenhallituksessa. Tosi! Mutta áláppás huoli. Toivos, luullakseni, táyttyy piankin. No noh; niin! Tunnustanpa, ettá mieleni táyttá páátá on jo iskenyt tyttóon, josta toivon saavani
22
Seitsemän veljestä
avion ja hyván, elleivát petá minua vanhat merkřt. — Niin, veljet, toiset páivát ja toiset konstit meitá láhestyy, ja páálleni otettava isánnyys minua ankarasti huolettaa. Isánnán, isánnan hartioita painaa táallá hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsá tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki ylí summan; muistakaa se. Tuomas. Sinun? Mitá vasten?
Juhani. Miná olen isántánne; minunpa kámmenpáistáni ime-táán kerran věřeni teidán táhtenne.
Tuomas. Itse vastaan miná seká ruumiini ettá sieluni edesta. Timo. Itse minákin vastaan; heh!
Aapo. Veli Juhani, huomaa, ettá sellaiset lauseet synnyttá-vát pahaa verta.
Juhani. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesáná takerrutte vimmatusti turhaan, merkittómáán sanaan, vaikka tunnette sydámmeni peřin pohjin. Miná nárkástynl
Aapo. Támá jáákoón, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tytto, joka sydámmesi on puoleensa vetányt.
Juhani. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armot-tomasti rakastan, on »Mánniston muorino Venla.
Aapo. Hm.
Juhani. Mitá sanot?
Aapo. Hm, miná vaan šanon.
Tuomas. Kiusallinen asia.
Simeoni. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isáu huomassa.
Aapo. Hm, vai Venla.
Juhani. Mitá te morisette? Mutta ah! miná aavistan jotakin; ja varjelkoon meitá Herran poika! Mitá? Puhukaa suunne puh-taaksi!
Aapo. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytossá hartaasti aska-roinut.
Ensimmäinen luku
23
Simeoni. Jos hánen on Luoja minulle suonut, niin miksi mu-rehtisin?
Eero. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja miná otan hánen. Juhani. Mitá sanoo Tuomas?
Tuomas. Kiusallinen asia; tyttó miellyttáá minua kovin, sen tunnustan.
Juhani. Vai niin, vai niin. Hyvá! Entás Timo? Timo. Miná teen šaman tunnustuksen.
Juhani. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?
Eero. Teen šaman vilpittômän tunnustuksen, šaman vilpit-tomán tunnustuksen.
Juhani. Hyvá, hyvin hyvá! Hahaa! — Ja Timokin, Timokin!
Timo. Tytto on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi han minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistá silloin oikein vahvasti j a muistanpa sen lôylytyksen; no noh!
Juhani. Vaiti, vaiti! sillá nyt on kysymys tokko háutá ra-kastat.
Timo. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin han rakastaa minua takaisin.
Juhani. Niin, niin! Astut siis tielleni myôs? Timo. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltás hillitá, mieltás j a kieltás. Kuitenkin pidán tuosta luntusta pal-jon ja tahdon myos parastani koettaa saada hántá vaimokseni. Juhani, Hyvá, hyvá! Mutta mitá sanoo Lauri? Lauri. Mitá on minun tytón kanssa tekemistá? Juhani. Kenen puolta pidát? Lauri. En takerru asiaan, en tuolta enká tááltá. Juhani. Tuleepa tástá kuitenkin soppa. Lauri. Siihen en pista lusikkaani mina. Juhani. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljes-kunta ja sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtá vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon
24
Seitsemän veljestä
menneeksi! Halko on aseeni; tuohon visapáiseen tartun mina, ja syyttákóón han itseánsá, jonka páákuori saa siitá páreen. — Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissá miehen vastusta.
Eero. Tássá seison aseissa, vaikka váhán matalampi muita.
Juhant. Siná, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallísen, tuon salaisen, tuon fórpiiskatun irvistyksen naamas-sasi, ja nákyypá kuin tekisit vaan leikkiá koko asiasta. Mutta kyllá sinun opetan.
Eero. Mitá huolit siitá, kun vaan halkoni tekee totta? Juhani. Kyllá sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat!
Timo. Tássá olen mina ja minun halkoni, jos niin tarvi-taan. Miná en tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.
Juhani. Halkos', Tuomas!
Tuomas. Mene hiiteen halkoinesi, polló!
Juhani. Istu ja pala!
Simeoni. Hirveá, pakanallinen ja turkkilainen on támá metelí; mutta leikistá luovun miná ja heitán naima-asiani Herran huomaan.
Lauri. Pois luovun miná.
Juhani. Sentáhden siirtykáá te sivulle, siirtykáá sivulle ja-loista pois! — Káy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinát páákallojen haljetessa. Tulta ja sarvipáitá!
Aapo. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katselles-sani muotoasi nyt, náhdessáni, kuinka silmás pyóráhtelee ja tukkas seisoo pystyssá kuin takkuheiná.
Juhani. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea jussin-tukka.
Eero. Mielinpá sitá póllyttáá hieman.
Juhani. Siná peukalo! Parasta, ettás pysyt koreasti nurkassa. Pois! minun tulee sinua armo.
Ensimmäinen luku
25
eero. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveá leukas. Sitáhán minun tulee armo; sillá se jo tutisee ja tárisee kuin kerjáláinen. Juhani, Katsos, kuinka támá halko tutisee, katsos. Aapo. Juhani!
Eero. Lyó! Luulenpa, ettá sataa tááltá takaisin ja ehká sataa oikein rakeita suuria kuin halkoja. Lyo tánne! Juhani. Kyllá. Aapo. Et lyo, Juhani!
Juhani. Mene tunkiolle siná, tai ota halkos ja puolusta itseás, pehmitánpá muutoin páási. Ota halkos! Aapo. Missá on járkes?
Juhani. Tássá visapáisessá halossa; katsos, nytpá se hiiskuu sanasen.
Aapo. Varro, veli, varro, kunnes minákin tempaisen kouraani aseen. — Kas niin; tássá nyt seison makkarahalko kádessá. Mutta ensin pari sanaa, siná Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut sudet. — Hnomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei ihminen; hán on umpisokea nákemáán, miká on oikeus ja kohtuus; ja kaik-kein váhimmin voi hán vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme járjen kannalta katsella tátá seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luu-len, ettá laita on náin. Tytto ei taida meitá kaikkia rakastaa, yhtá ainoata vaan, jos hán kehenkáán meistá suostuu, jonka seurassa kási kádessá hán mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen máen. Náenpá siis parhaaksi, ettá káymme kaikki miehissá ja yhťaikaa hánen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, ky-syen hartaalla mielellá ja kielellá, taitaisko hán kellenkáán meistá sydámmensá lahjoittaa. Jos nyt tytto on myóntyvá, niin se meistá, jolle lankesi toivottu arpa, kiittákóon onnensa páiváá, mutta toiset tyytykóot napisematta kohtaloonsa. Hán, joka jái osattomaksi, nielkoón kiusansa, toivoen, ettá hánkin vielá kohtaa máárátyn siippansa táállá. Jos teemme niin, niin
26
Seitsemän veljestä
teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas pääUemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielis-tymme!»
Juhani. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.
Simeoni. Me kiitämme sinua, Aapo.
Juhani. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.
Timo. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta tahdoinkin.
Simeoni. Aapo pitää peilin edessämme, ja sÜtä häntä kiittä-käämme.
Eero. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».
Simeoni. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!
Timo. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä.
Aapo. Ah, niin nuori ja niin paatunut!
Simeoni. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes.
Juhani. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täyty-vänune antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.
Simeoni. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydä-mensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta teh-käämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.
Eero. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.
Simeoni. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!
Eero. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.
Ensimmäinen luku
27
Juhani. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta.
Simeoni. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi,
minä lasken housunsa alas.
Eero. Älkää helvetissä!
Juhani, Turhaan pyristät, knääkkä.
Simeoni. Äläppäs häntä hellitä.
Juhani. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.
Eero. Lyôkääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!
Juhani. Sitá sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sita sappea!
Simeoni. Herra varjele sita sappea! Juhani. Keppi tänne, Timo! Timo. Enhän sitá lôydä.
Juhani. Sinä sokko, etkô näe sitá nurkassa tuolla?
Timo. Ja tamäkô? koivuinen?
Juhani. Sama juuri; saatappas se tänne.
Simeoni. Lyô, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.
Juhani. Kyllä minä tiedän.
Lauri. Ei yhtään iskua, sanon minä!
Tuomas. Antakaa pojan olla!
Juhani. Hán tarvitsee vähän saparollensa.
Lauri. Et nyt koske häneen sormellaskaan.
Tuomas. Láske poika irti! Paikalla!
Timo. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.
Simeoni. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho
voittaa nisun.
Lauri. Älä koske häneen.
Aapo. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Juhani. Mene nyt ja kiitä onneas.
58
Seiisentän veljesiä
SmEONT. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sy dämmen, mielen ja kielen.
Timo. Mutta minä menen ma'ata.
Aapo. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.
Timo. Ma'ata menen. Tule kanssani, Ivero; mennään mafata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, EeroJ
Juhani. Mntta mikä an pykälä, jonka suoritusta tahdot?
Aapo. Jumala paratkoon! oiman laita, ettemme tunne A:ta-kaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristilKseii kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdiUa, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temraaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti luke-rnaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsäj maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju, Juuri tällä hei vetin pihdilla on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uh-kauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.
Juhani. Mahdotonta oppia tukemaan,
Aapo. Ihmisten tekemänä on tämä konsti oUut ennenkin.
Tuomas. Saispa siinä hikoilla mies,
Juhani. Ja puhkaiUa. Minulla on niin kova pää!
Aapo. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapis-kirjat Hämeenlmnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niin-kuin on rovastimme käsky. Se tehkäamme, enneu kuin viedään meitä kruunun vauhdilla,
Juhani. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pel-kaän, Jumala armahtakoon meitä I Mutta olkoon jo huoraiseksi tämä tiiuma ja menkäämme levoUe,