miilHMHHH
330 NAISTUTKIMUS
Sacks, Harvey 1970-71: Julkaisemattomat lueimot kertomisesta kl. 1970 ja si. 1971. University of California, Irvine. Litteroinut Gail Jefferson.
1986: Some considerations of a story told in ordinary conversation. -Poetics 15, 127-138.
Sattel, Jack W. 1983: Men, inexpressiveness, and power. - B. Thome, C. Cra-marae & N. Henley (toim.), Language, gender and society. Rowley etc.: Newbuiy House.
Schegloff, Emanuel 1988: Goffman and the analysis of conversation. - P. Drew & A. Wootton (toim.), Erving Goffman. Exploring the interaction order. Cambridge: Polity Press.
Ilmestynyt alun perin Naistutkimus-lehdessa 1990/1 s. 4-19.
KIELI JA KIELENKAYTTO:
ONKO SUOMI SUKU(PUOLI)NEUTRAALI KIELI?
Mita on kieli?
Otsikkoni sana gender voidaan tulkita kahdella eri tavalla, ja kaksimer-kityksisyys on tarkoituksellista. Ensiksikin gender ('genus; suku[puoli]') voi viitata kieliopilliseen kategoriaan, jollaisen tunnemme monista indo-eurooppalaisista kielista. Toiseksi sanaa gender kaytetaan etenkin femi-nistisessa tutkimuksessa viittaamaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kategoriaan, erotukseksi biologisesta sukupuolesta (sex), joka jakaa ihmis-kunnan kahtia, miehiin ja naisiin. Kaikki lukijani eivat ehka valittomasti nae sosiaalisena kategoriana ymmarretyn genderin relevanssia esitykseni aiheen kannalta. Tarkoitukseni on osoittaa, etta sekin on olennainen pu-huttaessa suku(puoli)neutraalin kielen ongelmasta.
Kasitellessamme aihetta meidan on kuitenkin oltava sefvilla siita, min-kalainen kielikasitys meilla on mielessamme. Toisin sanoen: mita tar-koitamme kielella? Tama on tarkeaa mielestani siksi, etta se, miten vas-taamme otsikon kysymykseen, riippuu kielikasityksestamme.
Kielta voidaan maaritella monella eri tavalla, jotka ovat osin toi-siaan taydentavia, osin toisensa poissulkevia. Kieli voidaan nahda yhteisena koodina. Psykologisesti sita voidaan tarkastella synnynnaisena kyky-na. Jotkut meista katsovat sita mieluummin dialogisena toimintana kontekstissa, toiset taas painottaisivat lisaksi sen institutionaalista luonnetta: se on yhteison elamassa olennainen sosiaalinen instituutio. Taman esityksen tarkoituksiin jotkin nakemyksista ovat vahemman rele-
I
™»|»...........™......i..... iMi'fi'iMfici'ii'i u'iMiiiiiiMi'iiiinHfinirin'iiir'MitMinipiuiiiniiMiiiiMiini'inMiiii'yMMf'i"1
332 NAISTUTKIMUS
vantteja kuin toiset. Minulla ei ole paljonkaan sanottavaa kielen psykolo-gisesta aspektista, j oka oletettavasti on pikemminkin universaali kuin kielispesifmen.
Kielen näkeminen koodina, hyvin jäsentyneenä systeeminä, jota voi-daan luonnehtia mal lien, sääntöjen ja formuloiden avulla, on luultavasti nykyisin vallitseva metafora länsimaisessa ajattelussa. Pääsyy tähän on, kuten tunnettua, se mitä kutsumme kirjoitetun kielen harhaksi, jonka olemme perineet länsimaisen kielioppitradition varhaisvaiheista. Olem-me oppineet näkemään systeemin, siis tuotoksen, ensisijaisena ja kielen-käytön prosessin jollain tavoin toissijaisena. Tämän koodikeskeisen kie-likäsityksen valossa kielellisen genuksen kategória joko on osa suomen kielen kieliopillista systeemiä t a i sitten ei ole. Tässä mieiessä gender ei ole suomen kielen kieliopillisen systeemin osa. Persoonapronominien järjestelmässä ei ole sellaista kahtiajakoa kuin englannin //ť/.v/joprono-mineilla, vaan ainoastaan yksi merkki (hau) molempia sukupuolia var-ten, eikä genus ole kieliopillistunut substantiivien deklinaatioon siten kuin monissa indoeurooppalaisissa kielissä. Tämän verran me kaikki tiedämme.
Gender suomen kielen piilokategoriana
Miksi sitten puhua genuskategoriasta? Siksi, että vaikkei se olekaan B. Lee Whorfin termein sanottuna ns. ilmikategoria (siis kategória, jolla on säännôllinen morfologinen tai syntaktinen edustus), se voi silti olla piile-västi mukaná systeemissä. Näin itse asiassa suomessa tapahtuukin. Toisin kuin niissä kielissä, joissa kieliopillisesta suvusta on tullut lähes auto-maattinen piirre, j oka on menettänyt alkuperäisen suhteensa ulkomaail-man kategorioihin (lukuun ottamatta pronomineja he ja she), suomessa sukupuoiten ontologinen ero näyttää olevan tyôntymässä kielen seman-tiikkaan.
Sanasto ja sen käyttô yleensä paljastaa, mitkä kategoriat kielessä ovat epäeksplisiittisiä tai piileviä. Sukupuoli tulee esiin selvimmin sanoissa, jotka viittaavat ihmisiin, siis erilaisten sosiaalisten tehtävien ja ammat-tién nimityksissä. Tässä näemme maskuliinisuuden harhan, joka periytyy ajoilta jolloin v i rat olivat avoimia vain miehille: journalisti on näihin päi-viin asti oil u t lehtimies, juristi on lakimies — sopivia uudissanoja amma-tin alkuaikana 1800-luvulla. Kun uusi virkamieslaki hyväksyttiin kolmé vuotta sitten, yritettiin sana virkamies korvata sanalla viranhaltija, joka
Kiel i ja kielenkäyttô: Onko suomi suku(puoli)neutraali kieli? 333
olisi heijastanut paremmin sita tosiasiaa että suurin osa virkamiehistä on naisia. Uudistus e i saanut tarpeeksi tukea. Vielä niinkin myôhään kuin keväällä 1991 Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta äänesti ky-symyksestä, piläisikó laitoksen johtajaa nimittää esimieheksi vai voitai-siinko tämä sana korvata sukupuolineutraalilla termillä prefekti. Äänes-tystulos e i suosittanut muutosta.
Vähemmän tuskallista vaikkakin hyvin hidasta kuolemaa voidaan en-nustaa vastaavalle feminiiniselle suffiksille -tar, joka aiemmin oli hyvin suosittu mutta joka nyt alkaa kuulostaa vanhanaikaiselta sellaisissa sanoissa kuin piispatar (piispan vaimo) tai runoilijatar (naispuolinen ru-noilija) tai kostajatar (naispuolinen kostaja). Se e i enää tietenkään ole produktiivinen sellaisissa uusissa ammattinimissä kuin professoritar 'naisprofessori', arkkitehditär 'naispuolinen arkkitehtľ tai suunnittelijcitar 'naispuolinen suunnittelij a' mutta on sen sijaan leksikaalistunut tie-tyissä vanhoissa sanoissa, kuten kuningatar tai rakastajatar. Nämä ovat kielessä pikemminkin kulttuurisen viiveen merkkejä kuin piilokategori-oiden ilmentymiä. Esimerkiksi yhä jotenkin leikillisen ilmauksen sihtee-rikkô syntymä (vrt. vakavaan térmi in sihteerí) osoittaa toisaalta, että pii-lokategoria tekee myyräntyótä. Suffiksi -kko e i sinänsä implikoi suku-puolta esim. sanoissa mekaanikko, päällikkô, maanikko tai lyyrikko. On kuitenkin olemassa vanha venäläisen naisen nimitys venakko (vrt. venä-läinen) ja naispuolisen karjanhoitajan nimitys karjakko, jotka eivät ole leikillisiä. Palvelustyttôä taas nimitettiin sisäkoksi ja, mikä tärkeämpää, blondia vaaleaverikôksi, ja tämä kaikki saattaa piillä uudismuodosteiden taustalla. Se on saanut lisävahvistusta seílaisista adjektiiveista kuin hätik-kô ja hupakko, joita käytetään luonnehtimaan vain naisia. Kumma kyllä äskettäin muodostettu substantiivi älykkô on vastoin tätä trendiä.
Otan nyt pari selvästi triviaalia esimerkkiä piilokatggorioista nykypäi-vän suomessa (ks. Rautala 1988). Erilaisten artefaktien ja tuotteiden ni-missä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden stereotypiat tulevat hyvin esiin. Kuuluisilla suomalaisilla jäänmurtajilla on miesten etunimiä, esim. Urho (vrt. Urho Kekkonen) ja Tarmo. Vahvat ja tehokkaat kodin puhdis-tusaineet ovat nimeltään Andy ja Mr Proper, kun taas ohenevia hiuksia hellästi hoitava shampoo on nimeltään Hellä Mietonen. Suolaisten ja ter-veellisten raokatavaroiden nimiä ovat A h ti sillin, Velimies tai Reíssumies leivän tai Väinämôisenpalttoonnapit näkkileivän niminä. Toisaalta lihot-tavilla ja houkuttelevilla suklaakekseillä on naisten nimet Marie, Monica ja Theresa, makeisia voi myydä Julien tai Mariennen kuorissa ja niin edelleen. Ei-inhimillisiä ilmióitä siis luonnehditaan ja nimetään ominai-suuksiensa perusteella joko miehen tai naisen etunimillä.
334 NAISTUTKIMUS
Kielija kielenkäyttö: Onko suomi suku(puoli)neutraali kieli? 335
Toinen esimerkki piilokategorian voimasta on erisnimien käyttö ihmi-sistä. Jos mainitsen, että Virtanen on tulossa hoitamaan jonkin asian, siis Jos viittaan henkilöön ainoastaan sukunimellä, täraän tulkitaan tarkoitta-van miestä. Vastaavasti pelkästään miehet käyttävät suomalaisessa kult-tuurissa itsestään etunimiensä alkukirjaimia: ei löydy naista, joka kutsui-si itseään J. K. Paasiseksi tai P. J. Hakkaraiseksi. Sanomalehdissä miehis-tä puhutaan koko nimellä tai sukunimellä, kun taas naisiin (ja lapsiin) viitataan usein vain etunimellä. Kiinnostavaa kyllä vain miesten on ha-vaittu kadulla törmätessään tervehtivän toisiaan ilmauksella kato Eikka, mutta pärtikkelia kato ei koskaan käytetä naisista eivätkä sitä käytä naiset sattumalta tavatessaan. Näemme siis erisnimien käytöstä, että vaikka su-kupuolella ei ole ilmimerkkiä, tietyn vaihtoehdon valinta paradigmaatti-sesta joukosta on saanut systemaattisen tulkinnan: käytöstä voi päätellä sen, onko puhujana, puhuteltuna tai viittauksen kohteena nainen vai
mies.
Vähemmän triviaali nimiä koskeva kysymys on uusi sukunimilaki, joka hyväksyttiin vuonna 1986. Naiset, jotka ovat ottaneet takaisin tyttö-nimensä uuden lain jälkeen, saavat seuraavanlaisen listan virallisiin pa-pereihinsa, vaikka eivät olisi koskaan eronneet: Liisa Virtanen, aiemmin Lahtinen, omaa sukua Virtanen, Ero on vielä näkyvämpi tapauksissa, joissa on solmittu uusia avioliittoja.
Naiset ja suomen yleiskielen kehitys
Toinen esimerkki kieli esineenä -näkemyksestä on sen samaistaminen kieliyhteisössä käytetyn normatiivisen, yleis- tai prestiisivariantin kans-sa. Tässä ilmaus suomen kieli viittaa siihen suomen kielen varianttiin, joka on ollut sekä puhuttuna että kirjoitettuna standardina vasta 1800-luvun jälkipuoliskolta asti. Tuohon aikaan asti suomen kielellä oli ollut kaksi erillistä olomuotoa: toisaalta oli kirjoitettu yleiskieli, joka ei ollut kenenkään äidinkieli, toisaalta joukko puhuttuja murteita hajallaan ym-päri laajaa maata (Laitinen ja Vartiainen 1988, Paunonen 1991). 1800-luvun jälkipuoliskolla suomen yleiskieltä alettiin puhua arkiyhteyksissä. Tämä tapahtui nun, että yläluokka kävi läpi kielenvaihdon - se hylkäsi ruotsin puhekielenään ja alkoi puhua suomea, joka oli saanut virallisen statuksen ruotsin rinnalla.
Mitä tekemistä kielen standardisoinnilla on sitten sukupuolen kanssa? Mielestäni paljonkin. Tuohon asti ja vielä kauemminkin korkein sivistys
oli Suomessa mahdollista vain miehille. Varhaiset 1600-luvun suomen kieliopit jäljittelivät latinan paradigmoja. Niiden mallina oli ainoa todel-I i nen miesten kieli, Oppineiden miesten latina, kieli joka ei enää ollut käy-lössä äidinkielenä vaan siirtyi miehiltä pojille kouluissa (vrt. Ong 1985). Myöhemmin ilmestyneet, käyttökelpoisemmat ja luotettavammat kieli-opilliset ja leksikografiset kuvaukset 1800-luvun standardisoidusta suo-mesta olivat miesten oppineisuuden tuotteita ja maskuliinisen kilpailun kompromisseja. Kompromissit liittyivät riitoihin, joita syntyi aluemurtei-den välille niiden suhteellisesta asemasta uutta yleiskieltä luotaessa.
Samoin kuin luonnontieteilijät kutsuivat tutkimuskohdettaan luonnot-lareksija yrittivät murtautua tämän salaisuuksiin, samoin kuin historioit-sijat puhuivat ajattaresta tai historian hengettärestä ja samoin kuin onni (onnetar) ja kohtalokin (kohtalotar) yhä miellettiin naispuolisiksi, niin lingvistitkin, tai kielimiehet, näkivät isänmaalliseksi tehtäväkseen kielet-lären sivistämisen peukaloimatta silti liikaa hänen luonnollista kauneut-taan. Tässä prosessissa naiset oli kirjaimellisesti ajettu keittiöön: ensim-mäinen käsikirja tai opaskirja korrektin suomen käyttöön (1885) oli eksplisiittisesti osoitettu "naisille jotka tukevat suomen kieltä", ja juuri naisia syytti E. S. Yrjö-Koskinen "suomen kielen surullisesta tilasta kansal-lismielisissä kodeissa" vielä vuonna 1898.' Odotettiin yleisesti, että naiset kasvattaisivat uuden suomea puhuvan sukupolven ja saisivat aikaan kielenvaihdon, josta oli tullut laajalti hyväksytty päämäärä (Sajavaara 1988).
Kun Kotikielen Seura perustettiin 1876, sen säännöissä tunnustettiin potentiaalisiksi jäseniksi vain ne miehet, jotka olivat osoittaneet kiinnos-tuksensa suomen kielen opiskeluun ja edistämiseen (Laitinen 1989). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaksi uutteraa ja voimakasta naista, ílmi Hallstén ja Lüh Lilius, jotka silloin olivat jo päässeet jäseniksi kun-nianarvoisaan seuraan, toteutuivat seuran suurimman yksittäisen hank-keen, ruotsalais-suomalaisen arkisanaston (Kodin sanasto), Jossa oli 8000 hakusanaa (Vartiainen 1988). Tämä tärkeä julkaisu oli koottu joka-päiväisten keittiö-ja arkiaskareiden suomenkielisen terminologian kodi-(loimiseksi ja helpottamaan perheenäitien ja heidän talonpoikaisten pal-vclustyttöjensä välistä kommunikaatiota.
Nain ollen äidinkielemme standardisoidun variantin sai aikaan, mer-kittävää kotitaloussanastoa lukuun ottamatta, yksinomaan pieni joukko
1 Samanlaisia mielipiteitä esitti taiteilija Juice Leskinen vielä 15. tammikuuta 2001 Heisingin Sanomissa. (Suom. huom.)
336 NAISTUTKIMUS
Kielija kielenkäyttö: Onko suomi suku(puoli)neutraali kieli? 337
isänmaallisia suomalaisia miehiä. Voimme siis sanoa, että alusta alkaen uuden yleiskielen toteuttamisessa oli selvä työnjako sukupuolten välillä. Se mikä vähitellen alkoi kuulostaa luonnolliselta ja väistämättömältä us-konnon, lain tai hallinnon kielessä, tuotti siten ne luonnolliset merkityk-set, jotka ilman vastustusta kodifioitiin Nykysuomen sanakirjaan (1951 -1965). Mutta nämä luonnolliselta näyttävät merkitykset oli vat peräisin yksipuolisesta tilanteesta, Jossa puolella väestöstä ei ollut edes teoreettis-ta mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan standardisointi kulki. Meidän on hyvä muistaa tässä yhteydessä, että kieli sisältää, viestittää ja säilyttää vallassaolijoiden ideologioita - mutta tavalla, joka tuntuu luonnolliselta (vrt. Fairclough 1989).
Kun nyt kuulemme valituksia näiden tekstilajien paperinmakuisuudes-ta ja mutkikkuudesta, voisimme nähdä sen yhdeksi syyksi puhuttujen ja kirjoitettujen kielten riittämättömän yhteyden. Jos ei oteta huomioon murteenpuhujia, puhuttu arkikieli oli luultavasti ensin naisten hallitse-maa ja osaamaa. Tämä kielimuoto oli kontekstisidonnaista ja dialogista ja mukautui helposti lastenkasvatuksen, huoltenkerronnan, uskoutumi-sen ja ajanvietteen diskurssitarpeisiin. Puhtaasti miehinen kirjallisuuden kieli, joka oli muotoiltu ensin ja ennen kaikkea kirjoitettuun tai lähinnä monologiseen käyttöön, tähtäsi puhtauteen, selkeyteen ja kontekstista vapaaseen eksplisiittisyyteen. Tämän ideologian nykyperilliset uskovat lauseen itsestäänselvään voimaan. On ehkä hieman liioiteltua nähdä ti-lanne jyrkkänä dikotomiana äärimmäisen normatiivisen ja monologisen ja toisaalta vapaasti virtaavan dialogisen kielimuodon välillä. Haluan kuitenkin korostaa sitä tosiasiaa, ettei sukupuolen relevanssi 1800-luvun kuohuvassa kielellisessä tilanteessa Suomessa ja etenkin Helsingissä ole vielä saanut osakseen niin paljon huomiota kuin sen pitäisi saada. Tällä hetkellä on jännite suhteellisen joustamattoman kirjoitetun nonnin ja toisaalta niiden tarpeiden välillä, että puhuttu yleiskieli tai useammat pai-kalliset ja yhteiskunnalliset alastandardit saisivat lisää vapautta. Dilem-malle ei ole näkyvissä mitään helppoa ratkaisua. Voisimme ennustaa, että kun naiset ottavat yhä enemmän osaa julkiseen elämään, nuo kaksi vari-anttia lähestyisivät toisiaan. Ajan mittaan tämä vapauttaisi puhutun viral-lisen suomen paperisesta maustaan.
Jotkut ranskalaiset feministit, etenkin Julia Kristeva ja Luce Irigaray, •ovat väittäneet että kieli semioottisena systeeminä on naisen vankila -vankila, Jossa ei ole tilaa hänelle subjektina. Heillä oli luultavasti mieles-sään ensimmäinen mainitsemani kielinäkemys, abstrakti idea kielestä koodina tai systeeminä. Mutta lisäksi he varmaankin ajattelivat vankila-
inetaforan erityisen hyvin sopivan Ranskan tilanteeseen. Jos he olisivat olleet selvillä suomalaisen tilanteen erityispiirteistä, he olisivat varmaan o licet vieläkin vakuuttuneempia asiastaan.
Sukupuoli ja kielenkäyttô
lähän asti olen puhunut enemmän kielestä kuin kielenkäytôstä. En ole sanonut paljoakaan näkemyksestä kielestä dialogisena toimintana, jouk-konameneilläänoleviadiskurssinprosesseja, enkä kielestä sosiaalisena mstituutiona, jotka olivat listani kaksi jälkimmäistä määritelmää. Mutta sckä kielenkäyttô että näkemys kielestä instituutiona ovat jotenkin ujut-lautuneet mukaan siihen, mitä olen puhunut kielestä systeeminä. Langu-en ja parolen dikotomialla, jonka Ferdinand de Saussure keksi 1900-lu-vun alussa ja jota seuraavat lingvistipolvet niin innokaasti ovat seuran-ucet, on ollut sekä hyviä että myôs joitain onnettomiakin seurauksia. Teo-iccttisen lingvistiikan kovassa ytimessä langue oli - ja on vieläkin - en-sisijaisen kiinnostuksen ja arvostuksen kohde, kun taas parole on enim-mäkseen torjuttu jonakin mikä ei ole tutkimisen arvoista, jonakin kaoot-l i sena, sellaisena mistä ei voi tulla ideaalista, hyvinmuodostunutta eikä iiihimillisesti mahdollista.
Mutta tänään on parolen päivä. Siitä tuli ensin varsin kiihkeän tutki-muksen kohde sosiolingvistiikassa kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli lärkeä yritys tuoda järjestystä puhuttujen kielten ilmeiseen heterogeeni-suuteen. Keksittiin (ja tendenssit osoittautuivat aika samanlaisiksi New Yorkissa, Belfastissa ja Jyväskylässä), että ihmisryhmät voidaan syste-maattisesti erottaa toisistaan kvantitatiivisilla kielellisillä mittareilla ja että nämä mittarit ovat herkkiä sellaisille puhujien ominaisuuksille kuin ikä, etnisyys, sosiaalinen status ja sukupuoli. Niiden tendenssien joukos-sa, jotka näyttivät pitävän sukupuolia erillään, olivat seuraavanlaiset erot: naisilla on taipumus käyttää enemmän prestiisimuotoja ja jopa hyperkor-i ckteja muotoja kuin miehillä; naiset ovat tietoisempia kielestä ja sen va-riagteista kuin miehet; miehet puhuvat hitaammin kuin naiset; erot voi ha varta jo kouluiässä, ja niin edelleen. \
Näiden tendenssien varhaiset selityk^set tehtiin muiden sosiaalisten muuttujien termein; sosiaalinen luokka tai ryhmä tuntui olevan relevan-limpi miehille kuin naisille, kun taas naisten väitettiin olevan statustietoi-sempia (Trudgill 1977). Myôhemmin selityksiin tulivat mukaan sosiaali-set verkostot ja asenteet ja sellaiset arvot kuin ryhmäsolidaarisuus: mie-
338 NAISTUTKIMUS
Kielija kielenkäyttö: Onko suomi suku(puoli)neutraali kieli? 339
het ja naiset halusivat erottautua, erota toisistaan kielellisesti, osoittaak-seen ryhmän jäsenyyttä (Milroy 1980). Sanottiin myös miesten ja naisten pyrkivän saavuttamaan eri asioita kielellä: esimerkiksi joko valtaa mui-den yli tai sitten sosiaalista sopusointua ja myöntyväisyyttä (ks Coates 1986).
On erittäin tarpeellista ymmärtää niiden erojen sosiosemioottinen mer-kitys, joita on löydetty sukupuolten väliltä, ja niiden selitysten merkitys, joita eroille on annettu. Kielelliset piirteet, kuten diftongit tai niiden puu-te (suomen moa - maa), persoonapronominien käyttö tai niiden välttämi-nen, taajakäyttöisten sanojen lyhyiden versioiden suosiminen (tää sanan tämä sijasta, ei oo muodon ei ole sijasta) tai epäsuorien tai suorien ilma-usten käyttö, vain muutamia relevantteja muuttujia mainitakseni, voi-daan nähdä indekseinä eli merkkeinä tietyn yhteisön sosiaalisesta järjes-tymisestä. Toisin sanoen: vaikka muuttujien valinta useimmiten on puhu-jille tiedostamatonta, ne paljastavat tutkijalle, kuinka sukupuolet ovat jä-sentyneet toisiinsa nähden oikeuksiensa ja vastuualueidensa puolesta ja kuinka puhujat itse ne kokevat. Vaikkakin suomalaisnaisten ja brittinais-ten sosiaalisessa asemassa ja statuksessa on monia eroja, indeksisessä kielenkäytössään he eivät näytä yhteiskunnallisella tasolla nun kovin eri-laisilta. Toisin sanoen sukupuolta tuotetaan tai rekonstruoidaan katego-riana koko ajan kielenkäytössä, vaikkakin tiedostamattomalla tai suun-nittelemattomalla tavalla (vrt. West ja Zimmermann 1987).
Kieli instituutiona
Instituutiona kielen voi nähdä muodostuvan joukosta diskursseja, jotka eivät kaikki ole toisiinsa nähden yhtä kunnioitettuja tai arvostettuja (esim. lain, joukkoviestimien tai tieteen diskurssit verrattuina keittokirjo-jen, lastenkasvatuksen tai urheilun diskursseihin). Kielikoodin ja yhteis-kunnan elämässä tietyllä historiallisella kaudella käytettävissä olevien diskurssien välillä on kaksisuuntainen liikenne. Diskurssin voi luonnolli-sesti sanoa käyttävän koodin tuottamia leksikaalisia ja kieliopillisia väli-neitä. Toisaalta hierarkiassa ylempänä olevat diskurssit vaikuttavat enemmän sellaisiin merkityksiin, jotka konventionaalistuvat ja mielle-täan yleensä yhteisössä "luonnollisiksi merkityksiksi" (McConnell-Ginet 1988,Fairclough 1989).
Havainnollistaakseni sitä, miten sukupuoli voi tulla relevantiksi yh-dessä diskursseista, otan esiin kaksi äskettäistä tapausta Suomesta. En-
Nimmäinen esimerkeistäni on väittely uudesta sukunimilaista, j oka tuli voimaan 1986. Tämän lain mukaan vihittävä pari voi valita joko miehen lai naisen sukunimen tulevaksi yhteiseksi nimekseen tai kumpikin voi päättää pitää entisen sukunimensä. Laki siis kohteli sukupuolia tasaver-laisesti. Ehdotusta ei hyväksytty helposti, ja siitä käyty väittely kertoi, että vasta viisikymmenvuotias nimenantamisen traditio oli jo omaksunut syvät psyykkiset ja moraaliset juuret. Vaikka lain tarjoamat uudet vaihto-clidot tulisi valitsemaan vain merkityksetön vähemmistö kun taas ylivoi-mainen enemmistö seuraisi vakiintunutta käytäntöä, lain vastustajat tun-sivat sen väkisinkin johtavan siihen, että suomalainen perhe tuhoutuisi, miehiltä riistettäisiin viimeisetkin oikeudet lapsiinsa ja seksuaalimoraali rappeutuisi maassa yhä enemmän. Yllättävää kyllä jotkut lain vastustajat pyrkivät myös naurunalaistamaan metelin pitämisen "pelkästä nimesta'. Väittely osoitti, että jollain tiedostamattomalla tasolla suuri yleisö oli si-säistänyt sen, että nimeämisen valta ja vanhan epäsymmetrisen sukuni-milain symbolinen arvo edustavat asioiden todellista moraalista luonnet-ta. Tuskin voisi paremmin havainnollistaa sitä, miten sanat - j opa erisni-met joiden oletetaan olevan vailla merkitystä - saavat semanttista merki-tystä hyvin lyhyessäkin ajassa.
Laki on nyt ollut voimassa viisi vuotta, eikä se ole saanut suomalaista perherakennetta äkillisesti kääntymään hajaannusta kohti.
Toinen esimerkkini on vuodelta 1991. Tammikuun alussa hilpeä työ-markkinajohtajien joukko, joka leikkisästi kutsui itseään TUPOLEVIN veljeksiksi (siinä oli edustajia sekä työnantajien että työntekijöiden lii-toista, ja TUPO on lyhenne sanasta tulopolitiikkä) oli ollut melko kosteal-la illallisella. Muutaman konjakin jälkeen he innostuivat lähettämään postikortteja tuttavilleen. Valitettavasti he lähettivät yhden myös naiselle, joka toimi tutkijana valtion tasa-arvotoimistossa ja jota he eivät henkilö-kohtaisesti tunteneet. He olivat valinneet häntä varten pornografisen kor-tin. Kuvapuolella (joka esitti alastonta naista laskeutumassa taivaasta rin-taliivit laskuvarjonaan lukemattomien jäykistyneiden penisten päälle) oli ranskankielinen lause vive les hommes. Toisella puolella oli käsin kirjoi-tettu teksti: "Palkkaerot poistettava, keskitytään olennaiseen". (Suomen-kiclinen sana olennaiseen sisältää san^leikin.) Vastaanottaja lähetti kor-tin julkaistavaksi Heisingin Sanomiin, rnaan johtavaan päivälehteen. Sa-maan aikaan kun lehti tarkisti kortin aitoutta, korttioperaation päähenkilö nimitettiin tulopoliittiseksi pääneuvottelijaksi. Kortti julkaistiin. Miehet eivät eronneet viroistaan. Naisjärjestöt alkoivat laskea yhteen kaksi ynnä kaksi: 1980-luvulla palkkapolitiikastamme päättivät miehet, joilla oli täl-lainen asenne. Tuona jaksona miesten ja naisten palkkaerot eivät pienen-
340 NAISTUTKIMUS
tyneet - itse asiassa ne kasvoivat. Naiset keräsivät tuhansia nimiä adres-siin työministerille, jota he pyysivät harkitsemaan uudelleen kyseisen henkilön sopivuutta neuvottelijan tehtävään. Mies ei vieläkään eronnut. Hän perusteli käyttäytymistään sanomalla, että oli lähettänyt kortin kaksi viikkoa ennen nimitystään. Hän oli nyt eri mies. Hän piti itseään normaa-lina miehenä ja vertasi korttitemppua pikkupoikana tekemiinsä omena-varkauksiin.
Lehdistössä käytiin pitkä väittely asiasta. Kukaan ei eronnut. Naisia kuvattiin hysteerisiksi. He väittivät, etteivät he olleet hysteerisiä vaan ra-tionaalisia. Heidän kysymykseensä ei ollut vastattu. Pornografisia kortte-ja lähetettiin tukuttain. Niitä saivat kaikki ne, jotka avasivat suunsa kes-kustelussa, jopa tutkijan roolissa, kuten itse tein. Mies sai sympatiat. Väittely loppui hiljakseen, ja sen kuluessa feministeistä tuli tarinan rois-toja (yksityiskohdista ks. Holli ja Wartiovaara 1990, jotka analysoivat sitä, miten lehdistö tapahtumien kulun esitti.). Olen käsitellyt episodia pitkään, koska se on minusta hyvä esimerkki yhteiskuntaamme juurtu-neen seksismin itsestäänselvyydestä ja "luonnollisuudesta".
Päätelmiä
Oppikirjojen mukaan suomi on kieli, johon sukupuolten epätasa-arvoi-nen sosiaalinen status ei ole koodautunut. Tämä on totta sikäli kuin puhu-taan persoonapronomineista ja substantiivien kieliopillisesta suvusta. Mutta kontekstittoman koodin kieliopillisen pinnan samaistaminen sukupuolten tilanteeseen elävässä yhteiskunnassa on kardinaalivirhe. Se sisäl-täisi hyvin karkean ja yksinkertaistetun version Whorfln kielellisestä suhteellisuushypoteesista. Jopa ajatus, jonka mukaan kieltä voisi käyttää ei-seksistisesti neutraalin pronominisysteemin avulla, on erittäin epärea-listista asioiden yksinkertaistamista. Tarkoitukseni on ollut tässä esityk-sessä näyttää, että vaikka kieli kontekstista vapaana koodina tuo näky-viimme sukupuolineutraalin pinnan, sen alia piilevät epätasa-arvon poh-jamudat ja puhumattomat mutta äärimmäisen merkitykselliset stereotyy-pit, jotka vaikuttavat vallassaolijoiden päivittäisiin tekoihin.
Kieli ja kielenkäyttö: Onko suomi suku(puoli)neutraali kieli? 341
I iihteet
( oATES, Jennifer 1986: Women, men and language. A sociolinguistic account of sex differences in language. London: Longman.
I'airclough, Norman 1989: Language and power. London: Longman.
11 allsten, Ilmi - Lilius, Lilli 1896: Kodin sanasto. Helsinki: Werner Söderström.
11Olli, Anne - Wartiovaara, Katariina 1990: Kortti puhuu. Selvityksiä Tupolew- keskustelusta lehdistössä. Sosiaali-ja terveysministeriön tasa-ar-vojulkaisuja, SarjaA. Helsinki.
1 aitinen, Lea 1989: Nainen, kieli ja kielentutkimus. - Virittäjä 93:1.
Laitinen, Lea - Vartiainen, Liisa 1988: Naiset ja nykysuomen synty. - L. Lai-tinen (toim.), Isosuinen nainen. Helsinki: Yliopistopaino.
McConnell-Ginet, Sally 1988: Language and gender. - F. J. Newmeyer (toim.), Linguistics. The Cambridge Survey, vol. IV, Language: The socio-cultural context. Cambridge: Cambridge University Press.
Milroy, Lesley 1980: Language and social networks. Oxford: Basil Blackwell.
Ong, Walter 1982: Orality and literacy. The technologizing of the word. New York: Routledge.
I'aunonen, Heikki 1991: Suomen kieli Helsingissä 1800-luvulla. - L. Nyholm (toim.), Spräkmöte I Finland. Invandring och spräklig anpassningpä 1800-talet. Institute of Nordic Studies, University of Helsinki, series B:14.
Rautala, Helena 1988: Jumala suojelkoon sikiötäni kuitenkin! Havaintoja suomen kielen piilogenuksesta. - L. Laitinen (toim.), Isosuinen nainen. Helsinki: Yliopistopaino.
Sajavaara, Paula 1988: Sivistyneiden naisten oikeakielisyysopas. - L. Laitinen (toim.), Isosuinen nainen. Helsinki: Yliopistopaino.
Vartiainen, Liisa 1988: Kodin sanasto 1896. - L. Laitinen (toim.), Isosuinen nainen. Helsinki: Yliopistopaino.
West, Candace - Zimmermann, Don H. 1987: Doing gender. - Gender and Society I, 2.
11 mestynyt alun perin vuonna 1992 nimella Language and language use: is Finnish a gender-neutral language? teoksessa C. Hawkesworth & L. Emondson (toim.), More equal than most. Essays7on women in Finnish society and culture.
Suomentanut Lea Laitinen