Kaunokirjallisuus - huvia vai hyötyä?
"Tutki parhaita kirjailijoita laajentaaksesi siten mielikuvituksesi pii-riä", neuvoi Aleksi Kivi ystäväänsä R. A. Svanströmiä kesäkuussa 1858. Kivi piti lukemista hyödyllisenä, mielikuvitusta avartavana toi-mintana, ja monet ovat hänen kanssaan samaa mieltä: lukemista pi-detään yleisesti ottaen suositeltavana harrastuksena.
Kaunokirjallisuuden lukemiseen on kyllä suhtauduttu myös toi-sin. Lukutaidon yleistyessä 1700- ja 1800-luvulla pelättiin, että luke-minen kiihottaa ihmisen hermostoa liiaksi ja vaarantaa hänen mie-lenterveytensä. Erityisesti tunneliikutukselle alttiiden naisten ja lasten katsottiin olevan vaarassa, ja naisia ja lapsia järkevämpi mieslu-kijakin saattoi joutua houkutelluksi jos ei harhoihin nun ainakin laiskuuden ja velttouden tielle. Nämä näkemykset elivät pitkälle 1900-luvulle, eivätkä ne liene vallan harvinaisia nykyäänkään, näyt-läähän erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen helposti joutilaan-oloiselta lojumiselta. Tällaisen lukemiseen halveksivasti suhtautuvan henkilön monumentaalinen esimerkkiedustaja on vaikkapa Kalle l'äätalon Iijoki-sarjan isä-Hermanni. Hän on vakuuttunut siitä, että Kalle suistuu lukemisensa ja eritoten kirjoittamisensa takia perika-toon - lorunovellien kanssa puuhastelemalla ei hänen mielestään perhettä elätetä.
Myös lukemiseen kielteisesti suhtautuvan näkemyksen takana on kuitenkin ajatus siitä, että kaunokirjallisuuden lukeminen vaikuttaa lukijaan. Sekä lukemista suosittelevien että siitä varoittavien kehotus-ten taustalla on siis sama oletus: kaunokirjallisuus voi muuttaa luki-jaa, saada hänet ajattelemaan ja ehkä käyttäytymäänkin toisella ta-valla kuin ennen. Jos lukeminen siis vaikuttaa lukijaan - hyvässä tai
21
^■!■........—...............I...........HI]
jj!:it!!i!!!!!H IIHinNIHNliHMMHHMM^^H
Kaunokirjallisuus - huvia vai hyötyä?
pahassa - voinee lukemista käyttää systemaattisen opiskelun mene-telmänä, jos vain pääsemme sopuun siitä, mitkä ovat opiskelun ta-voitteet ja miten niihin tavoitteisiin pääsemme. Tätä kysymystä käym-me nyt tarkastelemaan.
Emme lue tyhjiössä
Miten kirjallisuutta tarkkaan ottaen luetaan? Miten lukijat kokevat kirjallisuuden? Mika merkitys esimerkiksi romaanilla on heille? Miten he arvioivat lukemaansa novellia? Miksi jokin runo tuntuu iha-nalta, toinen tylsältä ja kolmas taas aivan käsittämättömältä?
Tällaisia kysymyksiä selvittelevää kirjallisuudentutkimusta kutsu-taan reseptiotutkimukseksi eli vastaanoton tutkimukseksi. Sen keskei-siä käsitteitä ovat odotushorisontti ja avoin kohta tai epämääräisyys-kohta.
Odotushorisontti on lyhyesti sanoen se odotusten joukko, joka lu-kijalla on kun hän tarttuu kirjaan. Emme lue tyhjiössä, vaan meillä kaikilla on aina koko joukko ennakko-oletuksia siitä mitä tuleman pitää. Nämä odotukset voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensin-näkin lukemista ohjaa tieto siitä, millaista kaunokirjallisuus yleensä on. Esimerkiksi romaanin lukemiseen vaikuttavat ne muut romaanit, jotka lukija on lukenut. Jos hän on lukenut kymmenen romaania, hän vertaa - tiedostamattaankin - käsillä olevaa teosta noihin kym-meneen. Jos hän lukenut sata romaania, hän vertaa sitä noihin sataan romaaniin. Joka tapauksessa lukijalle on muodostunut jonkinlainen käsitys siitä, millainen kaunokirjallinen teos on romaani.
Toiseksi lukijan odotuksia muovaa sepitteen eli fiktion ja todelli-suuden välinen suhde. Lukija vertaa teoksen maailmaa siihen koke-mukseen, joka hänellä on ns. oikeasta maailmasta. Tämä seikka tuo teoksen lukemiseen mukaan lukijan elämänkokemuksen, joka saat-taa tietenkin olla eri lukijoilla hyvinkin erilainen: toiset ovat nyhjän-neet kotona ja käyneet sunnuntaina pyhäkoulussa, toiset taas ovat kiertäneet maailmaa, kulkeneet tuhannen kapakan kautta ja nähneet sakeata elämää.
Lukijan odotuksissa on siis ikään kuin kaksi tasoa: lukija omak-suu tekstin ensinnäkin kaunokirjallisuuden perusteella luomiensa
odotusten ja toiseksi elamankokemuksensa mukaan. Jos lukijalla on vahan lukukokemusta ja hanen elamankokemuksensa on niukka, saattaa hanen odotushorisonttinsa olla kapea. Niinpa kasilla oleva teos voi hanesta helposti tuntua oudolta ja vaikeasti ymmarrettaval-ta. Toisaalta kapean odotushorisontin rajoittamalle lukijalle moni kirjallisuudessa tavallinenkin ilmio voi tuntua uudelta ja yllattavalta se kun on handle uusi ja ennen kokematon. Vastaavasti paljon lu-kenut ja paljon elamaii nahnyt lukija saa todennakoisesti teoksesta cnemman irti kuin kapean odotushorisontin kahlitsema lukija, mut-1.1 liiinelle teos ei ehka tarjoa samanlaista yllatyksellisyytta.
)uuri teoksen suhde lukijansa odotushorisonttiin maaraa paljolti sen, miten palkitsevalta lukeminen tuntuu. Jos teos on taysin lukijan odotusten mukainen, se ei kenties anna hanelle mitaan uutta - ja lcos saattaa siis tuntua tylsalta. Toisaalta monet viihtyvat tutulta ja lurvalliselta tuntuvan teoksen parissa; se kun vahvistaa heidan nake-mystaan maailman menosta eika pakota rasittavaan pohdintaan tai nakemysten muuttamiseen.
Jos teos taas ei missaan suhteessa tayta lukijansa odotuksia, se saattaa tuntua oudolta tai perati kasittamattomalta. Useimmiten meilla on taipumus pitaa hyvana sellaista teosta, joka joiltakin osin sopii odotuksiimme mutta joiltakin asian taas muuttaa niita. Teos tarjoaa siten odotuksenmukaista ainesta mutta samalla myos sopi-vasti yllatyksellisyytta, joka saa meidat nakemaan joitakin asioita uu-dessa valossa.
Teoksen vastaanoton tutkimuksen toinen peruskiisite on ns. avoin kohta tai epiimaaraisyyskohta - kumpaakin termia on kaytetty. Kau-nokirjalliselle teokselle ovat ominaisia avoimet kohdat eli sellaiset kohdat, joissa kerrotun tarinan kannalta olennaista tietoa annetaan vahan tai ei lainkaan. Nama avoimet kohdat eivat ole tekstin puut-teita, vaan painvastoin hyvin tarkeita kaunokirjalliselle teokselle. Lukija tayttaa lukiessaan nama avoimet kohdat tietamyksensii ja mieli-kuvituksensa avulla - talla tavoin han voi siis myos avartaa mieliku-vituksensa piiria, kuten Kivi totesi.
Avoimien kohtien maara ja sijainti vaikuttavat nekin siihen, miten palkitsevaksi lukija teoksen kokee. Jos avoimien kohtien maara on liian pieni, saattaa teksti tuntua ikavystyttavalta; se vaikuttaa liian
22
23
Kaunokirjallisuus - huvia vai hyötyä?
ennalta määrätyltä, kaikki tuntuu selitetyn, eikä lukijan mielikuvi-tukselle jää riittävästi tilaa. Jos taas avoimia kohtia on hyvin paljon, lukijan saattaa olla vaikeata hahmottaa teos johdonmukaiseksi koko-naisuudeksi.
Lukeminen on vuorovaikutusta
Mika on lukijan ja mikä tekstin osuus lukuprosessissa? Vastauksia on annettu monenlaisia. Niiden joukossa erottuyat ainakin ääripäät. Lukijan osuutta voi pitää keskeisenä, eli lukija antaa tekstille merkityk-sen. Toisen ääripään näkemys on se, että lukija löytää tekstin merki-tyksen tekstin sisältämien viitteiden avulla; nämä viitteet ohjaavat lu-kijaa nun, ettei hän pääse antamaan tekstille muuta kuin sen merki-tyksen, joka tekstiin on "laitettu'.
Nämä ääripään näkemykset johtavat kumpikin omanlaisiinsa vai-keuksiin. Ehdoton lukijakeskeisyys, lukijan antaman merkityksen ko-rostaminen, johtaisi siihen, että jokainen lukee, tulkitsee ja arvioi teosta ikiomalla tavallaan ja kaikki lukemisen tavat ovat yhtä hyviä. Hyvin erikoiset, perin yksilölliset tai suorastaan omalaatuiset tulkin-nat vievät kuitenkin helposti siihen, että teoksen merkitys supistuu täysin yksilölliseksi. Jos näin on, ei omasta lukukokemuksesta juuri voi keskustella muiden kanssa, koska lukukokemuksilla ei ehkä ole mitään yhteistä.
Ehdoton tekstikeskeisyys taas perustuu käsitykseen, jonka mukaan teksti määrää täysin sen kuinka lukijan tulisi lukea. Tämän näkemyk-sen mukaan tekstillä voi siis olla vain yksi oikea merkitys, ja nun ollen vain yksi oikea lukutapa. Teoksen merkitys muodostuisi siten yk-sinomaan tekstin varassa, eikä lukijalla olisi juuri muuta virkaa kuin toivoa "löytävänsä" tekstin oikean merkityksen.
Käyttökelpoinen näkemys lukemisesta löytyy varmaankin näitten ääripäiden väliltä: lukemiselle on ominaista interaktio eli vuorovaiku-tus lukijan ja tekstin välillä. Lukija ei voi lukea tekstiä aivan miten ta-hansa, mutta teksti jättää hänelle paljon tulkinnanvaraa: yksi lukija painottaa enemmän jotakin seikkaa, toinen toista. Vaikka lukijat oli-sivat eri mieltä teoksen yksityiskohtien merkitsevyydestä tai teoksen
I 'ei immäisestä sanomasta - nun kuin he usein ovatkin - he silti tun-nistavat puhuvansa samasta teoksesta ja voivat keskustella lukukoke-muksistaan, vertailla niitä ja pohtia lukukokemustensa eroja.
Mitä lukiessa tapahtuu todella?
Sohvalla lojuva, romaania lukeva henkilö saattaa näyttää laiskalta, mutta tämä vaikutelma on monessa suhteessa väärä. Lukeminen on i.ivattoman monimutkainen prosessi, jonka aikana lukijan päässä tapahtuu valtava määrä asioita. Kaikki tapahtuu kuitenkin nopeasti ja eräällä tavalla automaattisesti, nun ettemme yleensä tule kiinnittä-neeksi huomiota lukutapahtuman monimutkaisuuteen.
Kaunokirjallinen teos rakentaa maailmansa ja siihen kuuluvat henkilöt ja tapahtumat vähitellen, sana sanalta ja lause lauseelta. Lukeminen on sidottu peräkkäisyyteen; kaunokirjallinen teos ei tarjoa samanlaista yleisnäkymää kuin esimerkiksi maalaus katsojalleen. Lukija saa tietoonsa asian kerrallaan, ja teoksen maailma täydentyy piir-re piirteeltä. Kaunokirjallisen teoksen maailma on itse asiassa häm-mästyttävän harvapiirteinen. Useimmat romaanit eivät ilmoita hen-kilöistään edes alkeellisimpia tuntomerkkejä, vaikkapa sellaisia kuin pituus, paino ja silmien tai hiusten väri.
Vaikka teoksen kertomalla luotu maailma onkin hyvin harvapiir-leinen, rakentaa lukija mieleensä täyteläisen kuvan teoksen maise-mista ja henkilöistä. Lukijan mieleen hahmottuvassa sepitetyssä maa-ilmassa ei ole valkoisia, tyhjiä alueita, vaan siitä rakentuu jotakuin-kin johdonmukainen kokonaisuus. Lukija täydentää kerronnan au-kot, sepitetyn maailman puuttuvat kohdat, muista teoksista ja ns. oi-keasta maailmasta saamansa kokemuksen perusteella. Hän tietää, miltä asiat oikeassa maailmassa näyttävät, ja hän tietää senkin, mi-ten ne on tapana kaunokirjallisessa teoksessa kuvata.
Kukin hahmottaa lukiessaan teoksen maailmaa omalla tavallaan. Konkreettisesti tämä tulee esiin esimerkiksi silloin, kun kaunokirjal-lisesta teoksesta tehdään elokuva. Teoksen lukeneen katsojan mieles-lä elokuvaversio saattaa tuntua "väärin kuvatulta"; hänen luomansa mielikuvat teoksen maisemista voivat olla aika tavalla toisenlaisia kuin elokuvantekijöiden.
24
-
25
Kaunokirjallisuus - huvia vai hyötyä?
Lukemisen taitoon kuuluu sekin, että lukija ei takerru mitättömiin pikkuseikkoihin. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvaaman maailman ja sen tapahtumien kannalta on yhdentekevää, minkä vä-riset ovat alikersantti Rökan silmät. Lukija ei siis tuskastu tämän tie-don puuttumiseen eikä heitä romaania pettyneenä menemään. Hän ei myöskään keskity arvuuttelemaan Rökan silmien väriä, vaan hä-nellä on oletus siitä, mitkä asiat tässä romaanissa kulloinkin ovat merkitseviä - eikä Rökan silmien väri varmankaan kuulu niihin. Päälle päätteeksi hän tietää, että joissakin tapauksissa silmien väri-kin saattaa olla merkitsevä yksityiskohta. Esimerkiksi Mika Waltarin romaanissa Sinuhe egyptiläinen (1945) Sinuhea pomputtavan kohta-lokkaan naisen, Neferneferneferin, silmien vihreys voi tuntua tär-keältä.
Miten sitten lukija rakentaa mielessään teoksen maailmaa? Teks-tissä on peräkkäin sanoja, lauseita ja virkkeitä, joista rakentuu suu-rempia yksikköjä, kuten henkilöitä ja tapauksia. Jo yksittäinen sana voi saada lukijassa aikaan paljon. Kun luemme romaanista sanan "Pariisi", aktivoituu mielessämme joukko tietoja ja mielikuvia. Kul-lakin meistä on oma Pariisia koskevien mielikuvien varastomme, joka saattaa sisältää hyvin sekalaista ainesta. Jo yksittäinen sanakin vetää siis perässään laajaa mielteiden ketjua. Vielä enemmän herät-tävät mielikuvia ja tuntemuksia näistä sanoista kootut henkilöt ja ta-pahtumat. Kaikkiin teoksen kuvaamiin olioihin ja sattumuksiin meillä on jokin suhde, läheisempi tai etäisempi. Annamme niille merkitystä omien kokemustemme mukaan.
Jo teoksen ulkoasu virittää meissä odotuksia. Pastellisävyinen kan-sipaperi, Jossa vaalea kaunotar ja tumma herrasmies suutelevat, tuo varmaan mieleemme oletuksen, että kyse on naisten viihderomaanis-ta. Kanteen kuvattu panssarivaunu antaa vihjeen siitä, että kyse on tietystä kirjallisuudenlajista, sotaromaanista. Monesti meillä on lisäk-si ainakin jonkinlainen mielikuva kirjailijasta, jonka nimi on painet-tu teoksen kanteen. Arto Paasilinnan romaaniin tarttuva ei odota traagista ja synkkää ahdistuksen kuvausta eikä Feodor Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen tarttuva odota vitsikästä seikkailutarinaa. Myös teoksen nimi virittää aina jonkinlaisia odotuksia: Liian punai-set huulet tuntuu viittaavan toisenlaisiin tapahtumiin kuin Sota ja rauha.
Teoksen alku on sekin aina painokas odotusten heráttájá. Se máa-i ittáá alustavasti teoksen maailman ja ilmapiirin. Lukemisen edistyes-•..i lukija seuloo jatkuvasti odotuksiaan: osa odotuksista tayttyy, joi-takuita taytyy ehka korjata, osa taytyy kokonaan hylátá.
Sanoillaan, henkilóilláán ja tapahtumillaan teksti aiheuttaa lukijassa mielikuvien sekamelskan, tietoisuuteen pyrkivien mielteiden se-kasortoisen virran. Ihminen pyrkii kuitenkin luomaan járjestystá sinne missá sitá ei náytá olevan. Niinpa han lukiessaankin ryhtyy jár-jestámáán teoksen heráttamiá mielikuvia: han pyrkii asettamaan nii-ta jollakin tavalla johdonmukaiseen járjestykseen. Lukeminen on silon paljossa juuri omien mielikuvien járjestámista.
Kertoja rakentaa lukijanroolia
Yksi teoksen tarkeimmista elementeista on sen kertoja. Kertomus vá-liltyy lukijalle aina jonkun kertomana ja jostakin nakokulmasta. Ker-toja ei ole sama henkiló tai olio kuin kirjailija. Toisinaan kertoja voi olla aika tavalla kirjailijan nákóinen tai oloinen, mutta silti kertoja on kirjailijan luoma hahmo tai aáni.
Kertojan asema ja lasnáolon aste saattavat suurestikin vaihdella. Kerronta saattaa olla miná-muotoista, jolloin kertoja useimmiten on myos yksi teoksen henkiloista, ja sepitetty maailma rakentuu hánen nakokulmastaan katsottuna. Selkeasti erottuva on myós ns. kaikki-lietavá kertoja, joka saattaa jopa kommentoida omaa kertomustaan. Vahemmán "nákyva" tai "kuuluva" on ainakin náennáisesti táysin persoonaton kertoja, joka ei viittaile itseensá eiká kertomiseensa, vaan tuntuu neutraalisti kuvaavan teoksen maailmaa. Tálloinkin han kuitenkin saátelee tarinaa muun muassa sillá, mita han kertoo ja mitá kenties játtáá kertomatta.
Olipa kertoja millainen tahansa, han ei puhu tyhjióón. Tarkka (ekstin erittely saattaa paljastaa, etta kertojalla on jokin oletus kuuli-jasta tai lukijasta, jolle han kertomuksensa kertoo. Jotkin asiat kertoja olettaa tutuiksi ja tiedetyiksi, jotkin toiset asiat han olettaa sellai-siksi, ettá ne pitáa tarkoin selittáá lukijalle. Kertojan oletukset lukijasta tulevat havainnollisesti ilmi, jos kertoja jollakin tavalla poikkeaa totutusta kuvaamisen tavasta. Erno Paasilinna kuvaa satiirissaan "Tyo-
26
-
27
Kaunokirjallisuus - huvia vai hyotya?
mies" (kokoelmassa Kylmdt hypyt, 1967) tavattoman tarkasti, millai-nen on tyomies ja millainen on polkupyora - ikaan kuin tyomies ja polkupyora olisivat lukijalle aivan outoja asioita. Tassa tapauksessa tallaisesta kerronnan tavasta rakentuu vahvasti ja erikoisella tavalla humoristinen vaikutelma.
Toisinaan kertoja voi jopa puhutella lukijaansa tai kayttaa erilai-sia lukijaa maarittelevia ilmaisuja, esimerkiksi "Niin kuin hyvin tie-detaan", "Siirtykaamme kymmenen vuotta ajassa taaksepain". Teok-seen sisaltyy siis jonkinlainen lukijanrooli. Lukijanroolin rakentumi-nen on tarkea seikka. Pidamme nimittain helposti huonona sellaista teosta, jonka lukijanrooliin emme syysta tai toi'sesta halua sopeutua.
Tarkkaan katsottuna kerronta saattaa olla sekin monimutkainen prosessi. Kerronta voi rakentua esimerkiksi seuraavasti: 1) kertoja kertoo teoksen maailman asioista, han 2) reagoi niihin, 3) katsoo mita tuli sanoneeksi ja 4) kommentoi sanomisiaan. Seuraava esi-merkki on F. E. Sillanpaan romaanista Ihmiset suviydssa (1934):
Se |kuu] ei tahan aikaan valaise, se nakyy vain. Mutta kumminkin niin-kuin se olisi laheisempi sille, joka on ehtinyt pirtin seinustalle, porstuan-perakamarin akkunan kohdalle, jonka keveasti voisi potkaista kujalta si-saan. Mutta kenpa tahtoisi potkaista tuollaista akkunaa! Tutkia sita voisi huviksensa.
Tassa neljan virkkeen pituisessa jaksossa ehtii tapahtua paljon. Kertoja tekee havaintoja teoksen maailman taivaalla loistavasta kuusta. Han miettii, millainen suhde kuuhun voisi olla jollakulla tuntemat-tomalla kavelijalla, joka sivuuttaa porstuanperakamarin akkunan. Yhtakkia kamarin akkuna saa aika oudon maareen: se on sellainen, etta sen "keveasti voisi potkaista kujalta sisaan". Kertoja kayttaa siis yllattaen kohtalaisen aggressiivista mielikuvaa. Han rientaa kiireesti torjumaan sen huudahtamalla "Mutta kenpa tahtoisi potkaista tuollaista akkunaa!" Kertoja siis kertoo oman mielikuvansa ja ihmettelee sitten, kuka tahtoisi potkaista akkunaa. Asia on tietysti niin, etta pot-kaisemisen ajatus on kertojan, ei kenenkaan muun. Han kuitenkin rientaa kiistamaan oman mielikuvansa ja ehdottelee sen sijaan saa-dyllisempaa ja sivistyneempaa toimintaa, tutkimista: "Tutkia sita voisi huviksensa."
28
Me, teoksen ulkopuolella olevat lukijat, olemme taman Sillanpaan teoksen katkelman aarella seuraamassa yhta aikaa kertomisen ja lu-kemisen prosessia. Me seuraamme tapahtumasarjaa, jossa kertoja kertoo teoksen maailman tapahtumasta, reagoi omaan tekstiinsa ja sisallyttaa myos reaktionsa kuvauksen tekstiin. Teoksen lukija seuraa hktiivisen maailman tapahtumia ja myos kertojan suhdetta noihin lapahtumiin ja omaan kertomiseensa.
I.ukeminen paljastuu siten hyvin monen asian yhteensovittami-seksi. Lukiessamme pyrimme saattamaan johdonmukaiseen jarjes-lykseen ainakin kolmen tason tapaussarjat: seuraamme teoksen maailman tapahtumia, seuraamme kertojan suhtautumista niihin, ja seuraamme viela omaa suhtautumistamme seka teoksen maailman ta-pahtumiin etta kertojan reaktioihin. Tassa kaikessa kaytamme apu-namme sita tietoa ja kokemusta, joka meille on kertynyt kaunokir-lallisuudesta ja elamastamme taalla oikeassa maailmassa.
leos keskustelee muiden teosten kanssa
Tekstin lukeminen on vuoropuhelua lukijan ja tekstin valilla. Myos leoksen voi sanoa kayvan vuoropuhelua: se kay vuoropuhelua muiden teosten kanssa. Teos ei sekaan - ei edes lukematon teos - ole tyh-jiossa, vaan kaikilla teoksilla on jokin suhde muihin teoksiin. Jokai-nen teos on osa kirjojen verkostoa, jota kutsumme kirjallisuudeksi. kirjallisuudentutkijat kutsuvat teostenvalista vuorovaikutusta inter-tekstuaalisuudeksi.
Monet teokset viittaavat joko suoraan tai riviensa valissa muihin leoksiin. Ne saattavat tunnustautua samanlaisiksi kuin tunnetut edel-lajansa; ne tavallaan voivat ilmaista olevansa maailman menosta sa-maa mielta kuin jokin toinen, ehkii tunnettukin teos. Tavallista on myos se, etta teos viittaa johonkin toiseen teokseen tai kokonaiseen kirjalliseen traditioon kriittisesti. Talloin teos voi ilmaista kriittisen asenteensa monella tavalla. Se voi suoraan kyseenalaistaa jonkin ai-emman, kirjallisuudesta tutun maailmankuvan. Se voi myos muun-nella aikaisempaa teosta, saattaa sen huvittavaan valoon tai tehda suoremmin tai peitellymmin pilkkaa muista teoksista.
29
Kaunokirjallisuus - huvia vai hyotya?
Hyva esimerkki teosten valisesta vuorovaikutuksesta tai suoras-taan riippuvuussuhteesta on J. L. Runebergin teosten ja Vaino Lin-nan tuotannon suhde. Runeberg on romantikko, joka loi Suomen kirjallisuuteen muun muassa vahvan sodankuvaamisen perinteen. Karkeasti sanoen han opetti, etta koyha kansa on yksinkertaista, kuu-liaista ja sisukasta. Se menee mieluusti sotimaan kodin, uskonnon ja isanmaan seka ylempiensa puolesta, ja se kuolee kunniakkaan san-karikuoleman nurkumatta. Tama kuva sodasta iskostui suomalaisiin lujasti - etenkin kun sita vuosikymmenet koulussa opetettiin.
Kun Vaino Linna julkaisi Tuntemattoman sotilaansa, havaittiin heti, etta han antoi sodasta toisenlaisen kuvan kuin Runeberg. Lin-nankin sotilaat ovat tavallista kansaa, ja sisukkaitakin he ovat. Nurku-mattoman kuuliaisuuden laita sen sijaan on vahan niin ja nain, pu-humattakaan siita, etta Linnan sotilaat "antaisivat" henkensa sankari-kuolemassa - eivat he anna, kaikki heidat taytyy tappamalla tappaa.
Runebergin Vanrikki Stoolin tarinoita ja Linnan Tuntematonta so-tilasta sitoo toisiinsa jo se, etta ne kuvaavat samaa asiaa, mutta ne te-kevat sen hyvin eri tavalla. Viela selvemmaksi niiden valinen kytkos kay, kun huomataan, miten tiheasti Tuntemattomassa sotilaassa vii-tataan Runebergin teoksiin. Vahan valia joko romaanin kertoja tai henkilot siteeraavat joko sanatarkasti tai vaannellen Runebergia - ja useimmiten Runebergin sanat asettuvat koomiseen tai tragikoomi-seen valoon. Voi sanoa, etta Tuntematon sotilas sanoutuu irti Vanrikki Stoolin tarinoiden maailmankuvasta juuri siteeraamalla ja parodi-oimalla sita.
Vanrikki Stoolin tarinoitten ja Tuntemattoman sotilaan valinen kytkos vaikuttaa niiden molempien lukemiseen. Tuntematon sotilas ei varmaan olisi niin vaikuttava teos kuin se on, ellei se saisi lisate-hoa kriittisesta asennoitumisestaan Vanrikki Stoolin tarinoita koh-taan. Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen jalkeen eivat Vanrikki Stoolin tarinatkaan ole entisellaan. Me luemme Tuntematonta ja Van-rikkeja toistensa lapi; kumpikin vaikuttaa toisensa tulkintaan.
I'ohdittavaa
Kaunokirjallisuuden lukeminen ja tulkinta muistuttaa hyvin paljon konstruktivismiksi nimitettya oppimiskasitysta. Sen mukaan oppiminen ei ole tiedon passiivista vastaanottamista vaan aktiivista toimintaa. Oppija tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisemman tietonsa ja kokemustensa pohjalta niin yksilona kuin yhteison jasenenakin. Nain han rakentaa koko ajan kuvaansa maailmasta ja sen ilmioista. Tarkeampaa kuin ulkoa osaaminen on ymmartaminen. Kasitteet odotus-horisontti ja epamaaraisyyskohta sopisivatkin hyvin selitta-maan paitsi kaunokirjallisuuden lukemista myos oppimisen teorioita.
Muistele lukukokemuksiasi. Valitse niista teos, joka on mieles-tasi tuntunut hyvalta, helppolukuiselta ja omiin nakemyksiisi sopivalta. Valitse myos sellainen teos, josta et ole pitanyt ja joka ei ole tuntunut aukeavan millaan. Mista edella mainitut tuntemukset johtuvat? Pohdi tuntemuksiasi odotushorisont-ti-ja epamaaraisyyskohta-kasitteiden avulla. Keskustelkaa esi-merkkiteoksistanne ja nakemyksistanne.
30
-
31