antoivat handle sisällistä tyydytystä ja varmuutta nimkuin aina, kun keksii jotain uutta ja alkuperäistä.
Ruokasalin ovea avatessaan rypisti hän siis hiukkasen ot-saansa, veti ilmaa keuhkoihinsa, nun että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluval-la tohinalla.
zo
III.
I Iseimmat matkustajat olivat jo kokoontuneet aamiaista {nlottamaan. Ja Anttikin oli nyt yksi sellainen oikea matkusta-ia, joka aamiaista odotti.
Siella oli kaikenlaista vakea. Isomahaisia maakauppiaita, siiurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi I hi bin ylenkatseellisen silmayksen, silla isa oli aina sanonut, cita ne ovat niita viho viimeisia ihmisia, jotka saalimatta nylkevat kansaa ja pyrkivat elamaan niinkuin saatyhenkilot. ()li siella pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja IMiolihansikkailla varustettuja, niin etta vaan sormet nakyivat, pitkat elottomat ja verettomat sormet. Ne joivat kahvia laivas-ta, mutta evasta oli heilla itsellaan. Juodessaan sopottivat he keskenaan ja arvostelivat, silmayksista paattaen epaedullises-11, kahta nuorta neitia, jotka istuivat toisessa paassa salongia. Silla neidot naureskelivat eraan vanhemman herran kanssa -iiahtavasti joku merikapteeni - joka oli asettunut laivatuolille v.istapaata heita ja haasteli heille kaikenlaista, vaikk'ei ollut (sitettykaan; jonka vanhat neitoset hyvin kylla tiesivat. Lahel-l.i vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin suk-keluuksia. Han rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillaan jotakuta, jonka saisi i isalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjenne-i\n kahvikupin aaressa eras hienosti puettu herrasmies, jolla <>li kultasankaiset silmalasit paassa ja joka ei nakynyt olevan ketaan huomaavinaan. Kun Antti astui sisaan, teki herrasmies Inkkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineiden luok-
2i
seen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.
Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan - naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään ja vastapäätä oli peili - vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitiä hyôkkäsivät heti häneltä kysymään, eikó hänellä ollut ikävä kotoa lähteä... lähteä kotoa pois suureen maailmaan?
Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, etťei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävôisi.
- Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antilla on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsin-gissä?
- Ei ole sukulaisia.
- Eikó? Se olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luoksi voisi mennä. - Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista.
Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housun taskussa, tomen sivelemässä viiksien alkuja. Hän tunsi miellyt-tävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedet-tiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat vaale-asta kankaasta ja sortuutti musta ja pitka niinkuin englantilai-sella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi pol-vissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näkôinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myóskin neitoset.
Sita ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katseli-v.it, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret iiľitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaa-vat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä - keskipisteenäkin olisi voinut sanoa - ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävelíes-
ii n muistui hänelle vaan mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toaletti-pei-limsä. - »On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut:
sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilman-kin.» - No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta i.miiaista, että saisi syódä? Nälkänen kuin susi! Oli niin dikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkänen kuin
misí.»
Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä. Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä. Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syôkó Antti laivasta? Miks'en sóisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastu-neelta.
Minä vaan ajattelin, että kun meillä on omaa evästä... - Minä syón mieluummin laivasta.
Antti sôi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota Ľipteeni tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa. Kotona oli häntä ryypystä varotettu ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle \ .11 sin vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sita todis-tettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan I anssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen iivtyi sita paitse itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Ko-kea, kokea... ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myóskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun nihaiiksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsin-
2 3
kielellä hänkin: »en half öl.» Joka kerta kuin hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolel-la. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansain-neet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan ja sanoi joka kerta: »varssä go'.» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»
Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä alottaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maa-kauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antil-la oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauvan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kui-tenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla milt'ei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli nun kuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja ijässä. He olivat vertaisia keske-nään. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itscään näin va-kaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkee-kin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa.
Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syö-dä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.
- Tuokaa mulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kulta-
s.inkaisia silmälasia kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiais-t.i syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti sillä kuin olisi hän halveksinut koko seuraa siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin v.inha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavut-taa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? M illoinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivas-II?
I'ekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin! Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen luinelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimen päällä. (Htaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetteli ..lada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, lunsi hän kätensä hiukan vapisevan.
Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista iiiikä minnekin. Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli lutkivinaan ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti m'iirasi hänen liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä vastaan, pingotti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen käsivartensa. Antti olisi tahtonut šanon hänelle jotain leikillistä, mutta sai ainoastaan kysytyksi, k oska tullaan Konnukseen.
- Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut sen piremmältä jatketuksi keskustelua.
Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan, I h iistui neiti kyökkiin eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi k.mnella olevaan tupakkikammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taaksi että kummallekin kupeelle.
Hän alkoi selailla sanomalehtiä ja ensiksi sattui, »Uusi Suo-metar» käsiin.
z 5
Jahah! jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitaapa katsoa mita on »Uudessa Suomettaressa».
Paakirjoituksena oli »virkamiehet ja suomenkieli». Siis kieli riita! Antti koetti lukea sita, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen, niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykalia ja numeroita. Silma hyppasi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle paiistyaan matkaansa parin uutisen yli »kai-kenlaisiin». Nielasi niista muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin paakirjoitukseen. Keskemmalla oli siina huutomerkki yhden lauseen perassa. Toisen jalessa seisoi kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisaan pantu (sic!) noin sulkujen valiin. Siella ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat. Kenties on se hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei han voinut pitaa ajatuksiaan koossa. Han ei ollut koko kesana seurannut sanomalehtia. Ja sitapaitse hanen taytyi tunnustaa itselleen, ett'ei han ole oikein selvilla kieliriidasta. Mutta niinpiankuin han tulee Helsinkiin, alkaa han lukea sanomalehtia ylioppilashuoneella ja perehtya kieliriitaan.
- Pekka, sanoi han talle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtia?
- On siella kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsa-laiset. Kuinka niin?
- Mina aijon ruveta kaymaan joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa sanomalehtia.
- Se viepi paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomaleh-tien lukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitaa Suometar itsellaan, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti rypistettyna. Hanella oli naissa asioissa vakaan-tunut kanta ja kehittyneet mielipiteet.
- Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi
lukukaudella... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.
- Jaa, jaa, mutta katso, ett'ei mene toinenkin lukukausi. Monelta on mennytkin, ennenkun ovat paasseet alkuunkaan.
- Ei minulta mene...
- Hyva olisi, ell'ei niin kavisi.
- Minne sina menet?
- Menen kokkasalonkiin lukemaan. Lukemaan?
- Taytyy kayttaa aika hyvakseen. Tenttaamini alkavat koh-1.1 lukukauden alusta. Ajattelin, etta voin kertoa heprean kielioppia.
I leprean kielioppia! Niin kovat ajat, etta taytyy lukea hepre-in kielioppia jo Helsinkiin mennessaankin! Mita sitten itse I lelsingissa?
Jos hanen, Antin, taytyisi siella kohta paikalla istuutua kirjan aareen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siella kotona kuvailivat; silta olivat ainakin isan puheet tuntuneet. Mutta ne eivat ymmarra naita asioita oikein. Niin no, kylla han tietysti lukisikin, totta kai lukisi ja kavisi luennoilla. Han jakaisi paivansa lukuihin, luennoihin ja joutohetkiin. Jouto-liciket kayttaisi han huvituksiin. Tai miks'ei han kayttaisi oikeaa sanaa: ei huvituksiin, vaan Helsingin elaman tuntemi-seen. Se on aivan valttamatonta sekin, kaikki tekevat samalla l.iilla. Pekkakin on tehnyt silla tavalla.
Voimakas aamiainen ja olut lammittivat niin suloisesti si-snksia. Sikari rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietou-tui ja katosi se puoli tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuk-sista, josta heprean kielioppi oli muistuttanut.
Idama alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulin pehmoi-selta. Se oli kuin talla samettisohvalla istuminen. Kuinka mu-k.iva tassa loikoa ja nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti ■iksi parahiksi, etta viihdytti, vaan ei hairinnyt.
Oli tämä mukava laiva. Isällä oli tässä monta osaketta. Tässä pitäisi kaikkien kulkea. Kas, kuinka oli tuo seinä kiiltä-väksi maalattu! Ja lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hanga-tut! Tuota nappulata kun painaa, nim soipi sähkókello bufe-tissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen sähkôkellon nappu-la. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä tavalla laitet-tu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymä-tôn, jos ei laiva olisi ollut niin mukava kuin se oli. Häneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinki-esine noin kirkkaaksi kiil-loitettu. Hänen teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammu-nut, kun oli hiukan tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan painoi hän takakäteen sähkôkellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu yhden niistä reijis-tä eteen, joka oli kellotaulussa. Bufettineiti kiiruhti esiin.
- Saanko luvan saada tulitikkuja?
Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa sohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan haaleaksi. Kivikoinen alava ranta vilisi ohitse. I Ietken aikaa oli kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli, tórôttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaan rantaa vasten. Lämpiävästä riihestä tuprua-va savu painautui maata myóten menemään. Pellolla kuukki muutamia lian karvaisia olennoita perunoita noukkimassa ja vaon päässä piertanon rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää riipuksissa.
Antille tuli ajatus, että jos yhtäkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri kuin on Helsinkiin menossa,
elämään sen vilkasta elämää, tunkeilemaan esplanaadissa, k.itselemaan loistavia myymälöiden ikkunoita ja kauvas pil-koittavia punaisia tupakkipuotien lyhtyjä, ja tuon tuostakin l'isiäymään sähköllä valaistuihin kahviloihin - jos nyt pitäisi pysähyttää matka ja asettua tuohon taloon koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka viet-tävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ilimiselle.
Talo, pellot ja ihmiset katosivat ja laivan pyyhkäsi niemen nenätse, jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta l'iiolen niemen aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lah-< Un perältä koivikon sisästä herrastalo. Tuo oli sentään toista. Kľltanen päärakennus ja katolla riuvun nenässä liehuva viiri. ''iistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut, puhdistetut puis-tot ympärillä. Punanen uimahuone ja sen edessä ankkuroituna luirjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat kuivamassa.
Mielihyvällä Antti sita katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli vilkkaasti savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulais-i.ilo. Asua semmoisessa kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, nula, purjehtia neitosten kanssa ja käydä hyvästi puettuna i ierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea romaaneja. Sem-moista hänen clämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin rakentaa hän itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin \ .nalääninsihteerikin. Hänellä onpurjevenhe myöskin. Mutta naimisiin ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.
laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi Ľmnelle. Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä imsella kädellään kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin * ieressä seisoi tuo toinen kapteeni ja se hieno herra. Antti
28
2.9
asettui hänkin samaan ryhmään. Kapteeni kertoi veden vähyy-destä sulun suussa ja epäili, tokko viikon päästä enää pääsisi täydessä lastissa läpi.
- Vai nun! Todellakin! sanoivat herrat ja Antti oli hänkin hämmästyvinään.
- Hiljempää! komensi kapteeni kannen alle ja samalla kuin punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys koneessa. Kuului vaan tasaista kalkutusta hi-taassa tahdissa. Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan kapeaan sulkukammariin, nun että milt'eivät laidat koskeneet kallioreunaan.
- Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka ar-vattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkusta-jalta. - Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuo-hui vaahtona niinkuin pesuammeessa sippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan.
Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat nei-toset ottivat osaa kalakauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muu-taman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi pesän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkikammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.
Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, Jossa edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...
Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa
iikvaan neitoseen ja ell'ei hän erehtynyt, niin teki neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikem-rnin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkun Antti ehti sitä itsekään huomaamaan, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.
Kukahan hän oli jo minnekähän hän matkusti? Arvattavasti I Idsinkiin. Ehkä hän saisi Lappeenrannassa auttaa kantamas-s.i hänen kapineitaan. Ehkä tulisivat tekemään tuttavuudenkin ja ajaisivat samassa hevosessa ylös asemalle. Tavaroille hom-maisi hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla veisi hän iiuden tuttavansa ravintolaan ja kysyisi, mitä hän saisi luvan tarjota. - »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoisi neitonen ja miettisi hetkisen. Sitten lisäisi hän ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte mulle kupin teetä.» - »Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti. - He istuvat juomaan, hiukan muista crilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei lahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pek-k.i, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmui-ien utelijaaksi korvaan: - »Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?» - »En minä tiedä, se on vaan satunnainen tuttavuus, piläähän olla kohtelijas.» Pekka rykäsee merkitsevästi ja Antti i ietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoitta-koon! Kotona siitä kartovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustu-nni crääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät "Ii nähty yhdessä istuvan ja juovan teetä... saa nähdä eivätkö pian olekihloissa? Vaan kertokaat! Häntahtoo olla Don Juan. I länessä on paljon Don Juanin luonnetta. - Tyttö se on, joka häneen ensiksi rakastuu. Junassa ei hän lakkaa katselemasta iiiirilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he...
30
31
Laiva antoi lähdön merkin ja Antin täytyi keskeyttää. Hä-nen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävi-näänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rin-nalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aijottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysy-myksen neitosen silmissä siitä, jäisikö hän todellakin tähän ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään.
Liekö ollut nun, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen nä-köisenä ja sivěli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisattui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää pol-vea vasten nojaten. Nämä oli kauniita maisemia, nämä Leppä-virran. Mahtoivatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heis-tä... ei nun, etť olis' viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vaan omia aikojaan... katselee vaan huvikseen veteen ja rannalle.
Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman nä-köiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui pa-perossin pätkä tielle; hän potkasi sen kenkänsä kärellä järveen.
- Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäsi hän perämieheltä.
Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muu-taman pulikkavälin, sylkäsi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa».
Neitoset olivat juuri takana ja hän tahtoi heidän kuullensa kysyä jotakin.
- Mika on tuo ho vi tuolla mäellä?
Mies viivytti vastaustaan nun kauvan, että neitoset ehtivät jo piipun taaksi:
- Vokkolan hovi.
- Saako tällä kiikarilla katsoa?
- Herra tekee hyvin ja katsoo vaan.
Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät 1111 leet koko sillä ajalla kuin Antti käänteli kiikaria edes kokan piiolelle piippua. Ja yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humis-i.ivan kannen alle.
Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaissa maihin ja oli lunellä kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkelli-ih'ii tyydytys, että kaikkien rannalla olevain talonpoikain huo-inio kiintyi häneen. Hän ei ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta kuuli kuitenkin muu-i.iman akan äänen takanaan sopottavan: »katoppas, minkä-l.iinen tuolla on laukku selässä.» - Vai niin, se oli siis tämä Ii.inen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.
Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja Ulsan rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien knpeessa höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateen-v.irjonsa päähän. Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa, keräten ruohoja kuk-Liiskimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin alkuperäinen kek-sintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen nappinsa läpeen.
1 rinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne
tultuaan näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta pu-naista kirstua rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulel-le, poikkesi halkopinon taaksi ja kiersi toista tietä laivaan.
Ylioppilaat, joita härten ei tehnyt mieli tapaamaan, olivat molemmat hänen tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suo-rittaneita. He olivat arvatenkin menossa Helsinkiin hekin ja tulisivat siis olemaan matkakumppaneita sinne saakka.
Saatuaan kapineensa laivaan, asettuivat äsken tulleet perän puolelle istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kuin hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa sähen edestakaisin astelemaan.
Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puh-taasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten» ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä löytyi kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. »Ruotsalai-set» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heil-lä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteit-tensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä kautta kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin »suomalai-sista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä ja suuremmissa seuroissa istuivat he juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät.
Useimmat heistä olivat kovinkin köyhät. Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksi-
kirjoittamisella. Sill'aikaa kuin »ruotsalaiset» kesäkuukausina .intautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea 11iityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painajai-siksi.
Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suo-inalaisissa» toisia tovereita kohtaan. Väli oli aina hiukan kireä. Alemmilla luokilla oli ero vaan saran ja veran ja synnyt-livät yhteentörmäykset tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka olivat vähemmistössä, pestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voittoriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa vlenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo taikka pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppi-neet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kan-san lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaisek-si. Ja he päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeute-uit täällä olemaan. Heidän joukossaan oli sitäpaitse koulun i.ntavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilai-loksen ylpeydeksi».
Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerk-kiä »suomalaisista», olivat he kuitenkin opettajainsa lempi-poikia. Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut i nisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai upettajan luona, pyydettiin niihin ilman poikkeuksetta »ruot-..ilaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aa-inulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla enttarn huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista ill.ia neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin ja Jos oli kiiuramo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin.
34
35
Usein oli eroamisen jälkeen toimeen pantu serenaadeja ikku-nain alla. - Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperossia, joita valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmal-la joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kammariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikellaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti »suomalaisia». Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sa-nan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, ett'eivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista me-lakkata kadulta huoneisinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, kun opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä nun helposti tajut-taviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Taikka karttoivat kokonaan kysyä heiltä, ja sen sijaan »suomalaisil-ta», joilla silloin aina oli kovempi päivä.
Oli kuitenkin aikoja, jolloin »ruotsalaisten» täytyi kokonaan nöyrtyä ja jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli Haiden vuoro näkyä. Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nak-kelivat he hätääntyneille murusia matematiikasta ja latinasta. Ja nun tapahtui vielä ylioppilas-kirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät ylioppilaiksi »suomalaisten» armos-ta. Näinä aikoina nähtiin molempain puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus kutsua
■ruotsalaisten» perheisiinkin ja annettiin köyhemmille sun-iiuntai-päivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla kan-nella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja saanut ilman vuokratta asua pienessä huoneessa loisella puolen kamreerin pihaa, seinäkkäin renkikammarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut Antille matematiikkaa ja .uittanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.
»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin »ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina kcräsivät he satuja ja muinaiskaluja, pitivät kukin paikka-kunnallaan kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.
»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin ■luotsalaisiin», oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kan-san suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa liän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo ken-kä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.
Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, luiolimatta heidän paremmista todistuksistaan ja heille tutkin-noissa puhutuista kauniista sanoista, joita saivat kuulla paraa-(ipuvussa saapuville tulleen kuvernöörinkin suusta, uivat •ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa päällä päin, tutkinto lilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia kaikkialla kaupun-gissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille» arpajais-len kautta koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin k i innitettiin rannasta lähtiessä kukkaiskimput. Sisaria, äitejä,
36
37
serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämäs-sä laivasillalla, hetile toivotettiin onnet matkalle ja heidän jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkki-nä loitommalla, kaikilla kiitollisuuden velka mieltä painamas-sa. Ja monella syrjään jätetyn katkera tunne sydämmessä. Tuolla toisten kanssa liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla seurannut, uskaltamatta kos-kaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan toivotun kanssa Sanaa vaihtamatta.
Kantta kävellessään vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut menijätä toverejansa tervehti-mään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli Rautalammilla ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset», etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin van-hempaa sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikka-kunnan lehteen kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan kansallismielisiä, mutta kotikiclcnään käyttävät he ruotsia ja koko heidän kansallismielisyytensä on vaan siinä, että he ompelevat itselleen kansallispuvut ja pukeu-tuvat niihin joskus huviretkiä tehdessään. Mutta annas olla kuin talonpoika tulee puhuttelemaan, silloin on nenä kureissa ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan lapselle. Häpeä meidän herrasväelle moisesta sääty-ylpeydestä!»
Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kah-teen puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon
38
hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansalli-siiLidesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, ell'eivät muutamat olisi olleet niin l.ilomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen ja senjälkeen eivät he olleet toisiaan lavanneet ennenkun tuossa äsken.
Kauvan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkan-nelle. Hän tunsi itsensä jotenkuten turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.
Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.
- Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä 111 ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistat-laa... brrr... Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...?
He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo liiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpo-lilla. He tarkastivat Anttia kiireesti kantapäähän ja Antista oli kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt tuli hän hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä.
- Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä cn ticdä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai läytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi.
- Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.
He jatkoivat keskusteluaan kaksi kantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin. Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelisivat. Professorien nimet-kin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professo-reista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti
39
itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvil-lä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloinka valmistuisivat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki ovat syntyneet mata-lissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnä ollessa. Ja hän vartioi vaan tilaisuutta päästäkseen selit-tämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaan.
- Minä aijon juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lo-maan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallitukses-sa, Jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.
Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat häntä ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:
- Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan? Antti tunsi pistoksen kären. Mutta silloin sattui mukava
tilaisuus poistumaan. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen hänelle muutamata kiveä, jonka päälle eräs toinen laiva oli äskettäin törmännyt. Puhuessaan Antille kat-sahti hän noihin toisiin arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä, että »ketähän nuokin ovat?»
Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan ja seisoessaan ulompana kapteenin kanssa, tuli Antti tämän luulonsa johdos-ta vertailleeksi toveriensa vaateasua omaansa. Molemmiila heillä oli sarkanen päällystakki ja ylioppilaslakki oli päällys-
4°
letty palttinalla. Takin kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaráátálin tekemá, joka oli koettanut saada .likaan muodin mukaista tyótá, vaikka huonolla onnella. Nis-kasta longistui kaulus toisella alas, niin ettá koko kaulustin, aika tavalla jo káytetty, kojotti nakyá ja sen takaná rosetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivát nekáán olleet aivan puh-taat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengát yhtámukaa, seká lisáksi kiilloittamattomat.
Jota vastoin han... han oli kaikin puolin virheetón ja hieno. Silmáys sááriin náytti, ettá housut niiden páállá istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkusen vaan valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Han puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui támán mentyá pcnkille vastapáátá ja alkoi vihellellá. Sattui sitten vielá pieni la paus, joka kerrassaan nosti hánet entisten koulutoveriensa vlápuolelle.
He nousivat ja menivát kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidán ovea avatessaan aikoivat siitá samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jáátiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peráytyivát, kun ylioppilaat samassa kanssa uhkasivat tulia. Silloin jáivát ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kuin neitosten taas piti astua ulos, tóyttásivát myóskin ylioppilaat esiin ja ovessa tapahtui pieni yhteentórmáys olka-páillá. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jálkeensá, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kádelláán olka-páátáán, johon náhtávásti teki hiukan kipeáá.
- Ush, sammoisia moukkia! sanoi hán pienellá irvistyksellá ja se silmáys, jonka Antti samassa sai háneltá, náytti tahtovan vetáá hántákin samaan mielipiteeseen osalliseksi.
Innolla Antti siitá tulikin osalliseksi - samallaisella silmáyk-sellá ja kohottamalla hánkin olkapáátáán.
41
Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivällisel-le. Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salon-gista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohi-mennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:
- No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syö-mään?
He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan sanaakaan vas-tanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompi osaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet.
- Syöhän sinä nyt siellä... vielä sitä syömme mekin.
He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät.
IV.
I'äivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufetti-neiti muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen vlitsensä. Hänen täytyimelkein tämän kainalon suojassa odot-taa siksi, kunnes vastapäätä istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeunut harmaaseen villahameeseen ja punaseen ruumiin mukaiseen trikooliiviin, joka jo ulommaksikin vai-kutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen ajan oli Antti tämän bufettineiden läbeisyydestä lähtevän vaikutuksen .ilainen ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.
- Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka lulivat Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.
- Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.
- Siis talonpoikais-ylioppilaita niinkuin minä arvasinkin. Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä,
kuinka nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla. Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viisikym-inentä prosenttia niistä ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole kantanut suomalaista nimeä.
Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antautumises-ta oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »si-vistyneestä köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla \ liteiskunnallisilla vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päi-vän polttavaksi kysymykseksi», jos vaan ylioppilaiden luku-määrä saa enetä sillä nopeudella, jolla viime vuosina.
Se oli kapteeni, joka enimmästään puheli, tunnusteltuaan cnsin mielipiteitä ympäriltään, jotka tuntuivat soveltuvan hä-
42
43