KIRJAILIJA Autolla ei voinut ajaa venevajalle asti, sillá heti hiek-katien páátyttyá alkoi kostea liejuinen alue. Náin alkukesástá mesiangervot olivat vasta kasvunsa alus-sa, ja se yllátti hanět, sillá táhán paikkaan oli hánen mielessáán aina liittynyt niiden tuoksu, kun ne ihmi-sen korkuisina reunustivat vaellusta kohti venevajaa. Han nousi autosta kuljettajan vierestá ja katseli ym-párilleen, etsien muistikuvilleen kiinnekohtia. Sillá válin taksia ajava sukulaispoika oli jo kiertányt au-ton, avannut takasáilón, ja kantoi nyt haněn rep-puaan, jossa oli juomavettá, kahvia, leipáá, suolaa, sokeria, perunoita, makuupussi. Toisessa kádessáán kuljettaja kantoi hánen matkakirjoituskonettaan ja laski sen maahan hellávaroen. Takaistuimella hánen kaksi poikaansa katselivat áitiáán, isompi hymyttómáná ja vaiteliaana, pienem-pi valoisasti hymyillen ja vielá uskoen siihen, ettei han koskaan lopullisesti katoaisi. - Hei sitten áiti! Hán unohtui katsomaan poikiaan ja hátkáhti kun kuljettaja sanoi: - Katiska ja onget on kalamajan seinustalla. Hyváá kalaonnea ja . . . mites se nyt sanotaan . . . luomisen iloa. Mie tulen sitten ylihuo-menna samoihin aikoihin hakemaan. Auto peruuttaa ja káántyy, hán vilkuttaa vielá po- ^^5873436^ 8 9 jilleen jotka tuijottavat häntä takaikkunasta. Hän seuraa autoa katseellaan, kunnes se kääntyy kylätiel-le ja häviää. Tulee hiljaista. Miten erilaisia haněn poikansa olivat olleet jo vas-tasyntyneinä: toinen oli heti nostanut pientä leukaan-sa uhmakkaasti ylôspäin, kadet nyrkissä ja iho vielä sinertäen, toinen kallistanut päätään häntä kohti rauhallisena ja luottavaisena. Vanhemman pojan hymyttômyys ei johdu avioerosta, ei pelkästään siitä, tuo piirre on ollut siinä aina, hän mietti. Ja kun se sitten hymyilee, hymy on kuin lahja jonka se haluaa luovuttaa. Toinen on hymyilevä, jalomielinen, mutta silmien pohjalla jotain tummaa, vakavaa . . . Kun hän käveli kohti venevajaa reppua ja kirjoituskonetta kantaen, hänet valtasi järjetôn tunne siitä, että hän oli hylännyt lapsensa. Tuska oli niin voimakas, että oli täysin turhaa muistuttaa itselleen palaavansa saarelta jo ylihuomenna. Venevajalle saapuminen oli aivan toisenlainen kuin hän oli kuvitellut kaupungissa. Kaikki olikin vasta kasvun alussa, ilmassa ei ollutkaan kukkivan luon-non tuoksua vaan kostea liejuinen lemu, eikä hän ollut osannut ottaa lukuun tätä äkillistä mustaa ahdistusta lastensa takia, halua kääntyä heti takaisin ja jättää käyttämättä kaksi vapaata vuorokautta, joi-den järjestelemiseen häneltä oli kulunut niin paljon aikaa. Hän kaivoi taskustaan savukkeen ja tulitikut. Hänen kätensä vapisivat niin, että oli vaikea saada tulta syttymään ja liekkiä osumaan savukkeen pää-hän. Hän istuutui venevajan oviaukolle ja poltteli, katse-li ympärilleen. Venevajassa oli hämyinen tunnelma. Se oli täynnä vanhoja puuveneitä, airoja ja katkennei-ta lapoja, katiskoita ja verkkoja. Sen edessä oli pitka harmaantunut laituri ja veneet kiinni poijuissaan. Kaislikko ja kiiltävät lumpeenlehdet pysyttelivät liik-kumatta joenuomassa, joka avautui laajaksi matala-vetiseksi suistoksi. Siinä istuessaan hän rauhoittui ja uskalsi lopulta nousta ja tähyillä, oliko Lammassaari paikoillaan. Se oli hyvin kapea ja pitkulainen saari, liskonmuotoi-nen ja kasvullisuudeltaan omituisen vaihteleva ja rehevä, niin kuin se olisi lennähtänyt siihen joltakin lämpimältä mereltä. Sen ympärillä oli muita saaria, karumpia ja kallioisempia. Kapean salmen toisella puolen oli kauttaaltaan havumetsän peittämä Musta-saari, jota hän lapsena pelkäsi niin ettei koskaan halunnut käydä siellä. Hän nousi ja lähti kantamuk-sineen kohti venettä, joka oli vedetty pitkälle hettei-kón päälle. Hän tyônsi venettä kohti kapeaa, kaisli-kon keskelle raivattua uomaa, hänen otsalleen kohosi hiki, vesi litisi saappaiden alla ja ulottui lopulta puolisääreen, ja hypätessään veneeseen hän luiskahti ja kaatui pohjalle. Vene lipui itsekseen uomaan. Hän makasi hetken veneen pohjalla ja hämmästyi, kuinka vieraaksi ruumiillinen ponnistus oli hänelle käynyt. Vene liikkui hitaasti eteenpäin, pyôrähteli ja toyssäh-teli matalassa ruovikossa. Hän nousi, tarttui airoihin ja alkoi soutaa. Hän ei uskaltanut päästää onnen tunnetta valloil-leen, ei uskaltanut kääntää päätään ja katsoa: kenties Lammassaari katoaisi kuin kangastus? Vasta pääs-tyään leveälle uomalle hän kääns^ päätään ja otti suunnan kohti saaren vene val karriaa. Lähetessään sita hän kääntyili jatkuvasti ja näki että saarella kaikki oli paikoillaan: kelopuu, tervalepät, vaahterat, männyt ja suuret katajat. Se oli merkillinen rehevä kaistale suistomaan kainalossa, rannat jo nyt täynnä keltaisia ja karmiininpunaisia kukkia. Hän jäi tuijot-tamaan vieressä kohoavaa Mustasaarta, sen tiheää 10 11 havumetsáá, han tarkkaili nákyiko metsákuoleman jálkia, mutta páátti sitten ettei ajattelisi asiaa. Silloin hánen olisi ajateltava myos sitá, mihin ankeriaat oli-vat hávinneet náistá muinoin niin puhtaankirkkaista vesistá, ja katsoessaan alkukesán illan kuulasta tai-vasta haněn pitáisi samalla ajatella ilmakeháá ja sen jálkeen koko maapalloa, eiká han voisi enáá rauhassa asettua saarelleen. Han tuli rantaan ja tarkasti heti mustasukkaisena, oliko siellá jálkia jostakusta muusta. Mutta kaikki náytti levolliselta, koskemattomalta. Kaikki támá olisi hánen kahden vuorokauden ajan: jokiuoma joka leveni lámminvetiseksi suistoksi ja etáállá merenlahdeksi, saaret, matalat kaislikot, vesilinnut, vedenpyorteet, kirkkaus ja valo. Suuri kala hypáhti kaislikon reunassa, ja hán oli nákevináán veden kullassa hopean válkettá. Sidottuaan veneen ranta-leppáán hán nosti repun ja kirjoituskoneen hietikolle. Aurinko valaisi yhá yhtá kirkkaasti kuin páivállá. Pieni sateiden pieksemá kalastajamaja oli vain parinkymmenen metrin páássá tiheiden vadelmapen-saiden keskellá. Hán páátti ettei mene vielá mókkiin, ensin hán valmistaisi nuotion, keittáisi kahvia, onkisi. Hán muisti ákkiá tááltá onkimansa kálat, lapsuuten-sa ahvenet ja sárjet. Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten ennustanut, ettá hán joskus palaisi tánne vas-tustamattoman ikáván ajamana, hán olisi hymáhtá-nyt: hánkó muka yksin saaressa, onkimassa lapsuu-tensa kaloja ja pitámássá sitá suurimpana onnena? Siihen aikaan hánestá tuntui, ettá hán piti kásissáán koko maapalloa, ettá hánen oli mahdollista korjata se miká oli mennyt vikaan. Silloin hán yritti tunkeu-tua vain eteenpáin, poispáin tarkasti rajatusta Suo-mesta, viuhkaksi laajenevaan maailmaan, eiká hánel-le merkinnyt mitáán támá mátala suistomaa joen ja meren yhtymákohdassa, támá saarenriekale, jota ei edes nákynyt Suomenlahden kartassa, koska se ei ollut mikáán saari, pelkká vedestá noussut pieni liško vain. Kielot levittivát tuoksua joka oli samalla kertaa vieno ja villi. Hán otti repusta esiin vanhan kupari-pannun, kahvia ja sokeria, kaatoi varoen vettá pan-nuun, kokosi kuivia ajopuita ja viritti tulen vanhalle nuotiopaikalle hiekkakaistaleen viereen. Hán alkoi odottaa kahvin kiehumista. Hanta kauhistutti oma onnentunteensa. Hán ei olisi voinut aavistaa, ettá vielá pystyisi tuntemaan náin suurta autuutta. Lähellä kaislikkoa loiskahti äänekkäästi. Hán ko-hottautui jánnittyneená - luultavasti hyvin suuri ahven! Kokeilen ensin syökö, sitten vasta keitán kahvin, hán ajatteli, juoksi majan seinustalle, tarttui onkivapaan, ja siimaa selvitellen kiiruhti takaisin. Katse yhá tähdättynä kaislikon reunaan hán polvis-tui, hapuili hátáisesti purkista madon ja survaisi sen koukkuun, kahlasi nopeasti veteen, heitti siiman ja alkoi tuijottaa kohoa. Syöttiin tartuttiin heti. Hán vetáisi, koukussa rimpuili ahven. Hán heitti sen ruohikkoon, kahmaisi uuden madon, kahlasi kauem-mas, ja jälleen nykäisi melkein heti. Kylläpäs nyt syö, hán mutisi onnellisena ja veti vedestá kalan toisensa perään. Támáhán on kuin noiduttua . . . Kahvi oli ajat sitten kiehunut yli, kun hán vastaha-koisena lopetti onkimisen. Hán vakuutteli itselleen ettei tarvitsisi enempiá kaloja. Ruohossa sätkivästä välkkyvästä saaliista hán saisi ruuan, jota riittáisi loputtomiin. Hán páátti valmistaa haudutettua ran-takalaa, majassa olisi vanha rautapata. Várit vedessá muuttuivat jatkuvasti. Hán joi váke-váá mustaa kahvia ja katseli saalistaan. Hán tunsi DIM 12 aina kammoa katsoessaan kuolleita kalansilmia. Suuri ylpea ahven satki viela peraanantamatta, kunnes han menisi ja nujertaisi sen puukoniskulla. Han kaansi katseensa kohti joenuomaa, sytytti savukkeen ja poltti sen loppuun pitkin henkayksin, syvaa nautintoa tuntien. Ymparilta kuului vain lok-kien ja tiirojen aania ja kalojen loiskahduksia, jotka eivat enaa kiihdyttaneet hanta. Han nousi ylos, ojen-teli itseaan ja ryhtyi paattavaisesti perkaamaan kalo-ja. Sitten han viritti tulen uudelleen ja lahti kohti kalamajaa, kahlaten hitaasti vadelmatiheikon lapi ja pysahdellen vahan valia katsomaan ymparilleen. Han avasi lukon suurella avaimella, joka oli tana aamuna uskottu hanen haltuunsa. Majasta tulvahti kylma, ummehtunut, surumielinen ilma. Entisilla paikoillaan seisoivat poyta ja kaksi penkkia sen kummankin puolen, kaksi makuulavitsaa perakkain, pieni tiskipoyta, astiahylly seinalla ja nurkassa noki-nen yksipaikkainen liesi. Kaikki oli kuin ennenkin, myos valokuvat seinilla olivat entisia, miehia kylasta, hanen setiaan ja isoja serkkupoikia, ja jonkun sylissa han istui itsekin, untuvatukkaisena ja rusettipaisena, katsoen ankarasti kameraan. Kuvissa esiteltiin saalii-ta, suuria haukia, kuhia ja ankeriaita. Kaikki hymyi-livat, vain han yksin oli vakava. Han otti liedelta padan, kiiruhti alas nuotiolle ja alkoi valmistaa ateriaa. Sen hautuessa han siivosi mokin, huiski pois hamahakinverkot, lakaisi hyllyilta ja laverinnurkista hiirien jaljet, puisteli kuluneen maton. Han avasi ikkunan, pesi sen, kiinnitti hyttys-verkon, pyyhki poydan ja penkit. Valilla han juoksi lisaamaan puita nuotioon ja lahti sitten poimimaan kukkia. Saaren keskivaiheilla korkealla kivella han naki kaksi kuollutta tiiraa ja rypisti otsaansa. Mista ne 13 olivat sähen ilmestyneet? Kuka oli käynyt täällä? Tiirat olivat kuivuneen veren tahrimia. Olivatko ne sotkeutuneet jonkun kalastajan verkkoon? Mutta miksi ne sen jälkeen oli tuotu saarelle, tälle kivelle? Hän poimi tervakukkia ja kieloja ja palasi rauhat-tomana mökkiin. Kukat hän asetti keskelle pöytää juomalasiin ja muisti samassa kalapatansa. Hän otti astiahyllyltä lautasen ja lusikan, pyyhki niitä pape-rilla, valitsi majan seinustalta parhaan katiskan ja lähti alas rantaan. Ruoka oli jo hautunut valmiiksi ja höyrysi, mutta hän antoi sen olla vielä hiilloksella. Hän souti kaisli-kon reunaan ja laski katiskan varovasti veteen. Se oli pyydys jonka yksinkertaista nerokkuutta hän oli aina ihaillut ja miettinyt, mahtoiko se olla alun perin miehen vai naisen keksintö. Hanta ympäröivä valo oli läpikuultavaa ja läikehti matalassa vedessä, jonka pohja näkyi selvästi. Hän vilkaisi rannekelloaan. Se näytti jo yhdeksää, mutta yhä hiipi aurinko pitkin taivaanrantaa eikä ajatellutkaan pudota vielä pitkiin, pitkiin aikoihin . . . Hän söi nautiskellen ruokaansa nuotion vierellä rantahiekalla. Tuvassakaan ei vielä tarvinnut valoa. Hän kiersi puhtaan arkin koneeseen. Pakokauhu tarttui häneen. Sen ohi pääsi lyömällä paperille nopeasti ensimmäisen rivin. Hän sulki sil-mänsä ja kirjoitti sokeasti: Kalojen hopea vesien kulta Mutta hänen piti kirjoittaa aivan muuta, saada aikaan jonkinlainen essee siitä, kuinka jokainen uusi sukupolvi kantoi omaa ristiään ja syyllisyyt-tään, ja mihin se johti ne, joiden omatunto oli arin. Hänen piti miettiä sitä, kuinka käsittämättömän I 14 nuoria terroristijärjestöjen jäsenet olivat olleet kautta aikojen, mitä he olivat halunneet, minkä asian puo-lesta he olivat valmiita kantamaan veritahraa otsal-laan. Sita hän oikeastaan olikin miettinyt viime vuodet. Italiassa, vanhassa italialaisessa kaupungissa on hautovan kuuma iltapäivä, ihmisiä ja autoja jollakin sivukadulla, ja kaiken keskelle työntyy äkkiä kaksi ihmistä selkä edellä, konepistoolit käsissä. Tyttö ja poika. Äkkiä ne kääntyvät väkijoukkoa kohti, tyttö ehtii sanoa jotain ennen kuin niitä ammutaan autos-ta. Tyttö ehtii sanoa jotain sellaista kuin »kuulkaa, kansan vapauden . . .» ennen kuin veri alkaa pulputa hänen kurkustaan, ja hän näkee enää vain punaista kajoa. Ne raahataan nopeasti poliisiautoon kirkuvien ihmisten keskeltä; ja häntä jää painostamaan niiden nuoruus, nimenomaan nuoruus, ja se että tytöllä oli lyhyet sileät hiukset ja pojalla pitkät ja kähärät. Hän avasi silmänsä, katsoi neljää kirjoittamaansa sanaa. Hän nousi koneen äärestä ja lähti majasta. Kirjoi-tuskoneen raahaaminen saareen oli silmänlumetta. Hän vaelsi saarella. Sen katajat olivat syvänvihrei-tä ja runsaita kuin Italian sypressit, männytkin muistuttivat korkeita pinjoja, ja kukkaloisto tähän aikaan oli poikkeuksellista, arasti ja kitsaasti alkavas-sa kesässä. Saaren keskivaiheilla oli entinen lammas-haka, muinoin nun tyhjäksi kaluttu, että se oli lopul-lisesti nöyrtynyt ja kasvoi enää vain lyhyttä, ikään kuin kynittyä ruohoa. Kedon laidalla oli ryhmä kiviä ja muutama hirsi hajonneesta ladosta. Ladossa kivien keskellä oli öisin jatkuvasti poltettu nuotiota karkot-tamaan hyttysiä, sähen aikaan kun lampaat tuotiin saareen ja täällä yövyttiin. Lieskat kuvastuivat mummon ryppyisillä neliskanttisilla kasvoilla; silloin 15 han oli lapsi eiká olisi voinut kuvitellakaan elamistá ilman niitá kasvoja. Siitá taaksepáin ja eteenpáin saattavat muistikuvat vaihdella, han mietti, mutta mummo pysyy aina šamana: hajamielisena, etáisená, valmiina hyváksymáan niin minut kuin kaikki muut-kin sellaisina kuin olimme. Mummo on jáányt pai-kalleen, toteamaan harmailla silmilláán: todellista meissá on vain se mika meissá on todellista. Joskus han oli kirjoittanut: »Isoáitini kasvoilla heijastuivat lammashaan nuotion liekit, mutta minun kasvoillani maailman palo.» Se ei ollut hyva lause, koska sen olisi voinut kirjoittaa toisinkin páin: Isoáitini kasvoilla heijastui maailman palo, minun kasvoillani lammashaan nuotion liekit. Han kaveli saaren toiseen paahan. Valo pysyi yha liikkumatta paikallaan, vielákáán se ei muuttunut uduksi, kesáyón hámáraksi. Kukaan muu ei tuntunut olevan maailmassa liikkeellá, vain han yksin. Linnut olivat vaiti, kálat pysyttelivat paikallaan pohjamu-dassa. Táállá páássa saarta eivat edes hyttyset inis-seet. Ei yhtákáán venettá, ruuhta tai edes lauttaa ollut nákyvissá. Han riisuutui ja kahlasi uimaan. Siiná kohtaa pohja oli mutainen ja antoi periksi. Tunteakseen veden syvyyden allaan olisi pitanyt uida suurelle uomalle saakka. Han lipui kohti lumpeita, joiden lehdet náyttivát kiiltávilta, lakatuil-ta. Juuri taallá han oli oppinut heittáytymaán veteen itsensá varaan. Han nousi rannalle ja istuutui kivelle. Lantioluut olivat vuosien mittaan lonksahtaneet ulospáin, samal-la tavoin kuin mummolla, joka oli synnyttányt paljon lapsia. Han ajatteli: synnyttáminen on kuoleman kumppani, synnytetty lapsi jokin valmis ja selkea, joka on kutsuttu esiin pimeydestá. Synnyttámisellá ei ollut mitáan tekemista hedelmallisen naarauden Í-i 16 kanssa, niin kuin ei kirjoittamisellakaan. Sanat piti kutsua esiin pimeydestä valmiina ja selkeinä. Suomen kieli oli kirkasta vettä. Hän oli toistaiseksi päättänyt kirjoittaa vain asiatekstiä, mutta se oli huono päätôs. Ainoa keino oli pysyä aivan hiljaa, olla kutsumatta sanoja. Hän palasi majalle rantaa pitkin, hypellen ja liu-kastellen pyôreillä rantakivillä. Auringosta ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta valoaan se ei ollut vetänyt pois maiseman yltä. Se oli varautunut valvo-maan yhtä pitkään kuin hänkin, sen kärsivällisyys oli loputon. Vilkaisemattakaan kirjoituskonetta ja telalla kyy-hôttävää páperia hän asettui laverille ja kääriytyi makuupussiinsa. Hän valvoi ja katseli seinää, kunnes tajusi vaipuvansa uneen, samaan aikaan kun maail-maan valahti lyhyt hämärän hetki. Mutta hän ei nukkunut kauan. Hän havahtui siihen, että viereisel-tä Mustasaarelta kuului outo ääni. Mátala, pahaen-teinen kurkkuääni: put put put. Hän yritti päästä takaisin unenhorteeseen, mutta ääni sekoittui paina-jaiseen. Majan ympärillä jokin kahisi, tassutteli, kurotteli. Hän kimposi istualleen. Avoin ikkuna oli uhkaavan näkôinen. Mátala ääni kantautui yhä Mustasaaresta salmen takaa. Hän tuijotti eteensä uskaltamatta vilkaista ikkunaa. Milloin tahansa ovi aukenisi ja jokin tulisi ja tappaisi hänet kuin tiiran, vääntäisi niskat nurin, survaisisi kalapuukon kurk-kuun. Hän avasi varovasti makuupussin vetoketjun ja irrottamatta katsettaan ovesta hamuili pôydältä savuketta ja tulitikkurasiaa. Saatuaan tulen savuk-keeseen ja vetäistyään muutaman kerran hän alkoi rauhoittua. Tämähän nyt . . . hän mutisi ääneen ja yritti naurahtaa. Minä menen ottamaan selvää mitä 17 tuolla on tekeilla . . . Han kaivautui ulos makuupus-sista, veti suuren villapaidan farkkujensa paalle ja miesten kumisaappaat jalkaansa. Saappaiden varret ulottuivat reisiin saakka ja niissa oli vaikea kulkea, mutta nain han tunsi olevansa haarniskoitu ja va-hemman suojaton. Ulkona ei ole ketaan, on vain viilea hamaryys. Vadelmapoheikko seisoo liikkumatta, kuivuneita pensaita kattaa valkoinen harma. Han vihaa aamuyon tunteja - ne ovat kylmia ja sisaanpain kaantyneita, epaystavallisia niin kuin kuolleet ovat. Aamuyo panee hanet ajattelemaan kuolleitaan, isaa, isovanhempia, veljea, setia. Olla valveilla ja ulkona aamuyon tunteina on hanelle koettelemus. Kuolleet odottavat, haluamatta itse puhua. Han kavelee muutaman askelen. Vadelmapoheikko rahisee kun han raivaa tietaan sen lapi. Han tyontaa veneen vesille. On kylma, veden pinnalla ajelehtii usvaa. Kohmeisena han soutaa kapean salmen poikki Mustasaareen. Aani on vaiennut. Rantaniitylla usva on niin tiivista ja valkoista etta se nayttaa tulvavedel-ta. Han kiertaa niityn; jos menisi tuohon usvaan, siihen hukkuisi. Han alkaa nousta saaren rinnetta, joka kasvaa kerroksittain havupuuta, suuria mustia mehevia kuusia. On otettava selvaa tasta saaresta! Siita aanesta! Mutta vastaan tulee vain yha uusia havupuiden riveja, kerros kerroksen jalkeen, kuin suomuja kavyssa. Suuri musta lintu, joka akkia ravahtaa siivilleen hanen edessaan, ei paasta aanta-kaan. Eika havupuiden takaa loydy mitaan muuta kuin yha uusia havupuita, kunnes han on saaren korkeimmalla kohdalla, maella, ja sekin on taynna kuusia, tuuheita ja synkan sinertavia aamuyossa. Han lahtee juoksemaan takaisin alas, kompastelee suurissa saappaissaan. Samassa aani kuuluu taas: Fll. FAK. BRNO Srovnávací jMykozpyt i.......mi«.......iin«,............ni«.............iniimlllil....., ■- '»:fitii,v;i; -.;............ 18 put put put . . . Se voimistuu hänen lähestyessään rantaniittyä. Sinne on siis kuitenkin mentävä! Kuin unessa hän lipuu hartioitaan myöten usvassa, saap-paat uppoavat syvälle kosteisiin silmäkkeisiin, hän etenee mättäitä pitkin, kaikkialla ympärillä on vain maitomaista usvaa. Se hälvenee hiukan, ja läheisellä mättäällä näkyy istumassa suokukko, lapsuuden merkillisin lintu. Se pörhistelee kaulaansa ja äänte-lee. Mustilla pistävillä silmillään se katselee valta-kuntaansa ja häntä, tunkeilijaa, kääntyy ylimielisesti ja kohoaa siivilleen. Se lentää matalalla ja katoaa. Hän nauraa matalasti, ja sekin on kuin linnun kujerrusta. Soutaessaan takaisin salmen yli hän näkee, että usva on suurelta uomalta jo hälvennyt ja aamu tulossa. Mustasaari on yhä synkkä ja läpi-tunkematon, mutta nyt hän tietää, että se muodostuu vain havupuista, yhä uusista puuriveistä, ja että mitään pimeää ydintä ei tule vastaan. Ne puut jatkuvat metsinä mantereella, ja ne juovat juomistaan suistomaan vettä. Kun hän heräsi aamupäivällä, maja oli jo valoisa. Ikkunasta kantautui lintujen viserrystä. Jalkeille noustuaan hän tunsi huikaisevaa nälkää. Hän val-misti aamiaista majassa, ja juodessaan kahvia hän päätti alkaa kirjoittamisen heti. Aivot oli vat selkeim-millään aamupäivällä, sitä piti käyttää hyväkseen. Syötyään hän asettui koneen ääreen ja vilkaisi eilen kirjoittamiaan sanoja. Onpa typerää, hän ajatteli, ja raskas tympeys valtasi hänet. 19 Hän nousi, jätti paperin telalle ja katsoi ulos ikkunasta. Saari näkyisi vain hyvin pieneen mittakaavaan laaditulla kartalla. Se oli kuitenkin maapallolla, se oli jonkun puolella. Hän avasi oven ja lähti rantaan. Veden äärellä säteilevä kirkkaus häikäisi hänet. Tuntui uskomattomalta, että kokonainen huoleton päivä oli edessä, elettävänä. Hän kiersi saaren toiseen suuntaan kuin eilen. Täältä käsin näki mantereen ja aittojen rivit häämöttämässä vanhassa kalasatamas-sa. Siihen suunnitellaan hiilivoimalaa, hän ajatteli, rypisti otsaansa ja käänsi näkymälle selkänsä. Hän palasi hitaasti nuotiopaikalle ja tähyili venevajaa, jonka edestä oli eilen lähtenyt. Sen pystyi juuri ja juuri erottamaan, kun se pilkotti rannassa kyyryssä, harmaana. Sen takaná olisi polku ja sitten kylätie ja kilometrien päässä isovanhempien talo. Siellä hänen lapsensa parhaillaan olivat, kenties juoksivat pihalla. Eilistä ahdistusta ei nyt tule. Hän ei uhraa asialle ajatustakaan, koska on yksin koko maailmassa joka on vasta luotu. Hyräillen hän kiipeää korkealle kivel-le, poimii inhoa tuntematta kuolleet tiirat ja hautaa ne. Sitten hän nousee rantakalliolle ja katselee, kun ulapalla lipuu ohitse suuri turistilaiva. Hän kuvitte-lee, miten laivan sisukset huokuvat lämpöä, kapteeni kääntää ruoria ja keskustelee vieressä seisovan tytön kanssa, yläkannella istuu matkustavaisia jotka ihaile-vat suistomaan ainutlaatuisia maisemia, vesilintuja, näkevät kenties suokukon, tai kuningaskalastajan tai kalasääksen joka juuri sinkoutuu taivaalle. Ja tämä saarikin näyttää heistä ihmeellisen kauniilta, rannat jo kukkia täynnä, ja katajat kasvavat korkeina kuin sypressit. Mantereellekin he haluaisivat poiketa, vanhaan kalasatamaan, jäädä kasteesta kimaltele-vaan ruohoon. Ja alakannella joku ehdottomasti 20 21 nukkuu pois krapulaansa, penkilla pikkutakkiinsa kaariytyneena, ja herailee tuulenviriin ja siihen kun laiva tyontyy vanhojen sulkujen lapi ja toyssahtelee sementtiseinamia vasten. Jos han asuisi talla saarella, hanesta tuntuisi etta elama siina lipui hanen ohitseen. Mutta koska han on taalla vain kaymassa, nauttimassa yksinaisyydes-ta, hanesta tuntuukin etta elamaa on viela pitkalti edessa. Han vain makaa kalliolla ja ui, soutelee, nostaa katiskasta kaksi lahnaa ja hauen. Lahnat han savustaa, hauen paahtaa suuressa ruostuneessa hals-terissa. Koko pitkana, autuaana paivana hanta hai-ritsee vain pikavene, tyypillisen nakoinen poyhkea pikaliippari, joka pariin otteeseen ajaa vaylalla edestakaisin, kuin etsisi kylmasti, ahneesti jotakin. Kylmalta ahneudelta on suojauduttava, han ajatte-li. Aina tuli pitaa avoinna mahdollisuus toisenlaiseen elamaan, siihen jossa polttelisi sikaria Sierra Mae-stran juurella ja panisi mahakkaat diktaattorit ja pankkiirit ja paavin vapisemaan pelosta luodinkesta-vissa autoissaan. Mutta han ei asunut kiihkeassa maanosassa, ei oikeastaan missaan maanosassa, vaan kuului santilliseen, pienista mittakaavoistaan kiinni pitavaan kansaan. Taalla ei siedetty vihjaustakaan muuhun. Han nousi kalliolta uupuneena, lammon turvotta-mana, ja paatti lahtea soutelemaan pitkin jokisuistoa. Han souti ripeasti ja hidasti vasta suurella vaylalla. Siina kohtaa tuoksui salaperaiselta ja syvalta. Toisel-la puolella, lahella kohtaa josta avautui merenlahti, oli jalkia maakellareista ja maan sisaan rakennetusta saunasta, joita seudun kalastajat olivat muinoin kayt-taneet. Han mietti mita tapahtuisi, jos tanne saapuisi vieras valloittaja ja sanoisi, etta nama maat oli jo ammoisina aikoina luvattu juuri heille. Taalla liik- kuisi aseistettua sotavakea, maansiirtokoneita ja rai-vaustraktoreita, joenuoma ja vaylat taytettaisiin ja niiden paalle valettaisiin asvalttia, pellot ja havumet-sat anastettaisiin niin kuin palestiinalaisilta heidan oliivilehtonsa. Isovanhempien talo ja koko kyla pu-rettaisiin maan tasalle ja tilalle tulisi lentokentta, bunkkereita ja asutusalueita joilla elaisi vierasta valloittajakansaa, ja pitajan vaki kerattaisiin leireihin ja potkaistaisiin maahan vatsalleen, ja jos yrittaisit nousta, sinua ammuttaisiin paahan. Ja kuitenkin sina nousisit, han ajatteli, sulki sil-mansa ja asettui makaamaan veneen pohjalle. Han antoi virran vieda venetta merenlahdelle asti. Han souteli takaisin Lammassaareen pitkin ranta-vesia, joissa joen virtaus ei tuntunut. Rannat lepasivat lampimassa autereessa, vesi mataloitui ja muuttui haaleaksi. Pikaliippari ajoi taas ohi, hyvin etaalta, mutta silti laineet ulottuivat tanne asti ja keinuttivat kevytta venetta. Han nosti airot ylos ja antoi veneen kellua, keinua, ajelehtia poukamaan omin neuvoin. Rantaan paastyaan han soi, makasi hietikolla ja ajatteli kirjoituskonettaan ja telalla olevaa paperia. Han juoksi majaan, asettui koneen aareen ja kirjoit-ti nopeasti: »Punaisten terroristien mielenterveytta lutkitaan kliinisesti, pedagogisesti, psykoanalyytti-sesti, filosofisesti, sosiologisesti - miten heidat on kasvatettu kun isa oli pappi, tai myymalanhoitaja, ja aiti kotirouva, tai pesijatar, miksi he ovat suistu-neet raiteilta, ampuneet itsensa ulos rationaalisesta clamastamme. Ehdotonta rationaalisuutta edustavat suuret strategit, aseneuvottelijat, maapallon finanssi-paaoman hoitajat ja asekauppiaat. Niin kuin prosti-(uoidun tai nunnan asu viittaa tiettyyn ammattiin, niin on heillakin oma univormunsa, tummat pikkuta-kit ja solmiot: huolella valittu asu, joka antaa vaiku- ™,7:,,„,.._..,.-. 22 telman äärimmäisestä tarkoituksenmukaisuudesta. Heidän käteensä kuuluu salkku. Se edustaa viileää järkeä. Se pitää sisällään graafisia esityksiä maail-man tuhosta, oudosti pikkupoikien lentokoneita ja sukellusveneitä muistuttavia piirroksia. Mutta heidän isä-äiti-lapsi-suhdettaan ei selvitellä, heitä ei tutkita kliinisesti, pedagogisesti, filosofisesti, psykoanalyyttisesti, he ovat jo hulluuden tuolla puolen, sellaisen välinpitämättömyyden valtakunnas-sa, Jossa ei enää reagoida ärsykkeisiin. Televisioka-meran edessä he esiintyvät taidokkaasti ehostettuina kuin Thomas Mannin rappeutuvat vanhukset, jotka ovat rakastuneet omaan poikuuteensa; ja kuitenkin heissä on aina jotain takkuista, nun kuin hoitamat-tomassa eläimessä. Mitä sinulla on salkussasi, old boy? kysyy terroristi -» Hän hätkähti kuullessaan pikaliipparin äänen nyt aivan läheltä. Ikkunasta hän näki, että se oli tullut kapeaan salmeen ja pysähtyi juuri Mustasaaren rantaniityn viereen. Veneestä astui maihin pikkupoi-ka, nainen ja keskenkasvuinen poika, joka kantoi ilmakivääriä. Ne alkoivat ampua ilmaan. Hän nousi vihaisena koneen äärestä. Laskeutues-saan rinnettä kohti salmea hän päätti puuttua asiaan. Hän kertoisi naiselle, että ilmakivääri oli vaarallinen, hänen ystävänsä pojalle hankittiin sellainen ja nyt sillä oli lasisilmä . . . Hän pysähtyi ja jäi seisomaan rantakiville. Nainen näytti tutulta. Se oli istunut samassa koululuokassa kuin hän, toisella puolen keskikäytävää, pönttöuunista hehkuvassa lämmössä, tiukat palmikot selässä, monot ja villasukat jalassa, kädet ristissä pulpetinkannella, jäykästi eteensä tuijottaen, nun kuin kaikki muutkin - mutta mikä sen nimi oli? Selma . . . Sanelma ... ei vaan Elma! Elma Kanninen! 23 Pojat liikkuivat hitaasti eteenpäin, isompi korjasi yhä uudelleen pienemmän olkapään asentoa ennen kuin tämä sai luvan ampua kohteeseen. Laukaus kajahtaa, ja kaikkialla tiirat nousevat siivilleen, lokit kirkuvat; yksi tiira sätkyttelee ilmassa ja putoaa maahan. Elma Kanninen, lihava nainen helleha-tneessa, istuu rantakivellä jalat levällään ja huljutte-lee varpaitaan lämpimässä vedessä, pää painuksissa ja ilmeettömänä kuin tylsämielinen. Nyt ne tähtäävät alaspäin, hetteitä kohti, kuuluu taas laukaus, linnun kiljahdus, jotakin pöllähtää mättäiden välissä. Pojat lyntäävät liukastellen ja kompastellen eteenpäin, nainen istuu yhä rantakivellä, huljuttaa paksuja nilkkojaan jalat levällään. Hän kääntyi ja palasi mökille, sokeana ja kuurona vihasta. Saatanan lehmä, Elma Kanninen! hän itki ääneen ja heittäytyi laverille. Hän tunki itsensä makuupussiin, sulki silmänsä ja kuuli kohta pikaliipparin poistuvan. 3 I Iän heräsi auringon laskiessa ja lähti rantaan. Mai-scma ympärillä oli täynnä viileää kirkkautta, ja joe-niioma oli käynyt kullankarvaiseksi. Hänet täytti pehmeä, sävähdyttävä raukeus. Jalat harallaan ja larpeettoman lujasti ponnistellen hän työnsi veneen rannasta. Soutelen vähän ja menen katiskalle, hän mietti, verrytteli käsivarsiaan ja alkoi sitten soutaa u-rävin vedoin, heilahtaen nopeasti taakse ja oikais-ten itsensä, ja silmäili levolliseen matalaan veteen hcijastuvia rantoja. Vene jätti kullanväriseen virtaan Ii hl .....iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiwiiwiniiwwiuHiiiii '4 24 oudon tumman jäljen ja täsmälliset ympyrät kum-mallekin sivulle. Vedestä alkoi jo kohota usvaa. Hän hämmästyi miten hyvin tunsi koko seudun, niin hyvin että saattoi palauttaa mieleensä kaikki pölyi-set tiet, kevään sinipunervan värin lumella ja jokivar-ren pajuissa, samean tulvaveden rantaniityillä, ja yhtä selvästi hän pystyi näkemään sen kaiken keskel-lä oman elämänsä alun. Katiskassa oli kaksi haukea ja kaksi lahnaa. Saalis tuntui liian runsaalta, kyllästyttävältä, ja hän päästi kalat takaisin vapauteen. Hitaasti, viivytellen hän souti takaisin poukamaan. Alkoi viiletä, yhä enem-män usvaa kohosi veden ylle. Majassa kirjoituskoneen ääressä balladin säkeet alkoivat muotoutua hänen mielessään. Se oli ajat sitten hylätty aihe. Mahdoton, epäsopiva rakkaus tytön ja sirkuskarhun välillä, sodan ja vainon aika-kaudella, joka ei pääty; lopulta tytön on oltava arme-lias ja tapettava karhu iskemällä veitsi suoraan sen sydämeen. Ja heti tapahduttuaan tuo kaikki unohtuu ihmisiltä, myös tytöltä, joka itsekin unohtuu. Vasta aamulla hän ryömi makuupussiin, piilotti kasvonsa valolta ja heräsi keskipäivän tienoilla. Kahvin juotuaan hän keräsi liuskat yhteen lukemat-ta niitä, lähti ulos ja souteli koko iltapäivän meren-lahdella. Etelään päin se näytti aavalta, rannattomal-ta. Avaralle taivaalle oli kerääntynyt huikaisevan korkea sinertävä pilviröykkiö, jonka läpi aurinko ehtimiseen sinkautteli säteitään kuin keihäitä. Illansuussa hän lähti saarelta ja alkoi soutaa kohti venevajaa. Hän oli ruskettunut, laihtunut, hänellä oli runsas kalansaalis. Hän tunsi iloa ajatellessaan lapsiaan ja paluuta kaupunkiin ja katseli vielä kerran pajukon latvuksia, virtaavaa jokea, rantaniittyjä, jot-ka olivat asettuneet hänen elämäänsä. anoo. -myn ai- :i pulpe-killinen. t autioi-t kiinni. taivasta, kuin ke-pyrkivät un ulko-kion isot pojat hakkasivat sitä kangella. Paikalle tuli mies kä-sivarressaan nauha, Jossa luki Lakkovahti. - Lopettakaas se työ, pojat, nyt on lakko, pojat! Mies sai pilkallisia vastauksia, mutta kanget pan- liin syrjään. Opettaja sanoo: - Toivottavasti teistä ei tule samanlaisia kuin nuo kadunkulmissa seisojat. Melkeinpä tekee mieli sa-noa, että yhteiskunnan pohjasakka on noussut näky-viin. Hänen tekee mieli sanoa opettajalle jotain, mutta sen sijaan hän vain hymyilee edelleen pulpetin kant-la katsellen. Ja ulkona kotimatkallakin häntä hymyi-lyttää. Kaikki tuntuu ihmeelliseltä, sadunhohtoiselta.