III.
Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.
Kun oli kaunis päivä antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punai-sella langalla uusiin nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hä-nen viereensä, toiset lapset istuivat nurmella ja muukkai-livat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis hei-luttamaan vaunuja samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja nun Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin jäljesteli Miina pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.
"En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?" hän kysyi.
"Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy."
Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työs-tään. Hän oli ikävissään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunki-elämää. Nun pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa mää-rässä kuin hän. Nun, Alman mielestä hän melkein ilolla läk-
I |o täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja i in hallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.
Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aika-n.i. John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä hu, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän iiilisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään nun pitkän pitkäksi aikaa.
I län olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä • i H'inmin nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi sii-hen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!
Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harva-puheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut liuomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pis-i" sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. |ohn vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli
.iiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, vksinäiseksi.
Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lap-
II ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina sähen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhu-niii, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kii-reesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun |ohn sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, i i hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystä-v.illinen.
I alla hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tä-ni.in oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoi-\ li istua hauskasti ulkona yhdessä.
John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, "kyl-I i, kohta" ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei
*3
saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hä-nen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lap-sia tai palvelijoita.
Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja aset-tui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli.
"Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?"
Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoil-taan.
"Oho, anna anteeksi", sanoi John ja puhalsi savun suus-tansa toiselle sivulle.
Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.
"Ajetaankos hummalla Tyysä? Koro, körö kirkkoon, mus-talla ruunalla, valkealla varsalla kotiin, niinkös?"
Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.
"Pappa kuulee", sanoi Ella.
"No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?" "Että mitä varten tämä kaikki on tullut?" "Mika kaikki?" "Tämä maailma."
"Ella kun ei tiedä", sanoi Arvi säälivällä hymyllä.
"Niinpä sano sinä, Arvi."
"Sita varten, kun Jumala sen loi."
Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.
"Mutta mistä se sen loi?" toisti hän.
"Ka, tyhjästä."
"Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?" "No, se oli jo olemassa." Ella vaikeni.
"Vaan sanopa nyt sinä, Ella," alkoi John hymyillen, "mitä varten Jumala loi sitten maailman?"
"Etť ois' lystimp' olla." Hän puhui Savon murretta niin-kuin Miina.
"Että kellä olisi lystimpi olla?"
lumalalla itsellään ja meillä immeisillä." "< )i tuota lasta, kuinka on viisas", ihmetteli Miina, kaa-II Aian kahvia pannuun. ľ IIa, näet, oli hänen lempilapsensa.
"Nun", kääntyi John Almaan, "parempaa vastausta tus-
I m voinee antaa."
Alma ei virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.
Vliksi noin suuuria kirjaimia laitat?" "Kun niitä pidetään, semmoisia."
"Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon lyotä?" "()n kyllä."
I é olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä n .rllenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei tcillä ole juuri käsitystä ekonomiasta."
Kiitos komplimangista."
lohn naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma Icmpasi hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi in1,.in poikki ja alkoi uutta kirjainta. Nim uutterasti hän pisteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän k. 11 m kuusi yhteensä.
lohn meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi paikoilleen lehtimajaan.
I Linen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkalli-
II ii ja ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään,
I ikä pannut hänen rakkaudelleen mitään arvoa. Nun kyl-m.iksi hän oli käynyt kuin jääpala ja nun kovaksi kuin kivi.
Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen
II neuloi vielä uutterammin kuin ennen.
2-5
I
John palaši hetken páástá takaisin rannasta, kantaen yhá Tyysáá kásivarrellaan.
"Pyydetáán, ettá mamma ottaa márát sukat ja kengát lap-l selta pois", han puhui tullessaan, "ja antaa kuivia sijaan. I Katsos, mamma, Tyysá meni vahingossa veteen ja kasteli it- I sensá noin pahasti."
"Menkóón ylós Miinan luokse."
"Ei Miina ole siellá, han nákyi vieván Helmin vaunuja I metsátielle ásken." "Onhan Maijaliisa."
John vaikeni váhán aikaa. Laski sitten Tyysán maahan. I "Juokse, kultaseni sisáán, ja pyydá, ettá Maijaliisa sinuafl auttaa."
John sytytti papyrossin ja istui kiikkulaudalle. "Alma, mitá varten?" Ei vastausta.
"Mitá varten olet noin huonolla tuulella?" Ei sittenkáán vastausta. "Alma -."
Hán aikoi vetáá hántá luokseen. "Oih, anna minun olla."
Alma váisti hánen kátensá pois eiká lakannut neulomasta. "Kuinka? - Vaivaanko sinua?" "Vaivaat."
John katsoi háneen pitkáán, mutta silmiá hán ei tavannut; luomet ne peittivát. "Ihankotodella?" Ei taaskaan hiiskausta.
Silloin John nousi ja láksi pois. Liikkeestá ja káynnistá Alma tunsi, ettá hán oli suuttunut. Hán peljástyi, sillá támá ei vielá ennen milloinkaan ollut tapahtunut.
Maailma musteni hánen silmissáán, sydán lakkasi lyó-
i, kadet ja jalat kylmenivát. Mitá oli hán tehnyt? 11 in katsoi ylós ja náki kuinka John tavallista kovem-'II i tcmpauksella veti etehisen oven jáljessáán kiinni. |ohn, John" - hán kuiskasi.
I mi i.i eihán John sitá kuullut. Alma viskasi tyónsá pois. i in vrjáán puiden suojaan, heittáytyi alas nurmelle ja itki Imiki i.isti. Heidán válinsá oli sárkynyt, ei mikáán maail-i voisi sitá enáá hyváksi jálleen saada. John muuttuisi ■ - ' láhtein vielá kylmemmáksi, vielá tylymmáksi, ja hán - ? IUii olisi mielelláán tahtonut vaipua maan alle siiná, missá 1***1 i.i kasvoillaan nurmella. Tállá hetkellá aivan, ja ijáksi!
• II i onnellista hetkeá ei hánellá enáá elámássá olisi. Kaik-i • "li imiuttunut, ja niin ákkiá, kuin yhdellá iskulla. Linnut
I i ' lelivát puussa ja lasten iloiset áánet kuuluivat rannasta,
.....ni hánen korvissann eivát ne enáá soineet niinkuin en-
.....
ili John tullut hántá katsomaan. Hán puoleksi toivoi
II i puoleksi pelkási. Vaan hán ei tullut. Hánelle oli yhden-1 i ■ \ i, jos heidán válinsá oli hyvá tai paha.
11 in itki siksi kuin uupui niin, ettei enáá jaksanut mitáán M hi II.i eiká surra. Mutta siiná hán lepási yhá samassa ase-Tuntui viimein kylmááván, silloin hán nousi. Niin si hán oli káynyt mielenliikutuksesta, ettá páátá hui-iii i i, kun hán seisoalleen nousi ja koko ruumis vapisi.
i i ni katseli ympárilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen .nk.i. I lán meni rantaan, váleli silmiáán kylmállá vedellá ja Min I.ipset mukaansa ylós. r in ik.i oli póydássá, hán pyysi Arvin kutsumaan isáá. i i pappa syókáán", ilmoitti Arvi, palatessaan isán huo-iii i .i.i.
\lin.i hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidát leví illc ja meni itsekin.
26
i-7
Mutta ei han unta saanut. Tunti vieráhti ja ympárillá hilje-ni kaikki. Alussa kuului kyókistá silloin tállóin váháinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhal-lisesti kátkyessáán sángyn vieressá pieni nyrkki tákin páállá. Silmát olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni válistá nauruun, mitá hauskaa lienee han, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eiká sielun tuskaa mitá án.
Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastai-sella puolen. Kuinka kauvan han aikoi viipyá, ennenkuin tuli maata? Odottiko, ettá han ensin nukkuisi? Taikka eikó tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehká sohvalle omassa huonees-saan?
Alma ei silmiáán ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka ikkunoista lankesi šalin lattialle. Makuuhuo-neessa oli hámárá, kun uutimet olivat alhaalla; mutta siellá oli valoisata. Ja rauhallista, hiljaista, kodikasta. Huone-kalutkin, tuolit, póydát ja sohvat náyttivát niin levollisilta; maailman murheet eivát niihin pystyneet.
Mutta nyt — nyt!
Kamarin ovi aukeni; John tuli šalin poikki kynttilá kádes-sá. Alman sydán lói; mutta han painoi silmánsá kiinni ja makasi liikkumattomana kuin kuollut. John laski kynttilán póydálle sángyn viereen ja seisoi hetken hiljaa, Alma tunsi, ettá John katseli hántá. Sitten hán káántyi ja alkoi riisua pááltáán. Alma raoitti silmáluomiaan ja tarkasti salaa haněn kasvojaan. Ne olivat vakaat. Almaa peloitti, hán painoi silmánsá jálleen kiinni.
Ei John enáá káántynyt háneen páin, laskeutui vaan vuo-teelle ja puhalsi kynttilán sammuksiin. Siiná hán nyt oli, niin likellá ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hánen hengitystáán, seurasi pienintákin liikettá.
"John", kuiskasi hán mielessáán. "Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elá vihaa, en jaksa eláá jos olet noin kylmá |.i kova!"
Hán nosti páátáán tyynyltá; ehká olisi támán jo ááneen-kin puhunut, mutta John oli ennáttányt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hán hengitti, ei tietányt tuskista mitáán.
Alma painui takaisin sijalleen.
28
29
IV.
Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormes-tari Lagander olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton puuhissa.
Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollen-kaan heidän puolellaan.
Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän en-sin arveli, ettei näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.
Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden luonteesta miehissä ...
"Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään ... Kiihoittaa hänen rakkauttaan ..."
Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunis-tavan.
Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molem-pain herrain olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihailemi-nen, joka aina tekee naiseen vaikutuksen.
Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja liarvapuheinen, mutta siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaa-seen keskusteluun vieraiden kanssa.
"Hauskaa, että tulitte", hän sanoi.
"Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö nun?"
"Se riippuu teistä", sanoi Nymark.
"Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla."
Alma huomasi, että John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään.
"Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unoh-ilamme pois kaikki ikävyydet, kaikki maailman murheet. I Icrra Nymark, ja herra Lagander, miellyttääkö teitä volan-tin heitto?"
"Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä", lausui Nymark.
"Elkään puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta." "Minä vakuutan."
"Mutta John ei varmaankaan tule mukaan?" Hän hieman arasteli sitä kysyessään. "Elkää minusta välittäkö," sanoi John, "luen mielelläni inomalehtiä sillä aikaa." "Joko sitten lähdemme?" kysyi Lagander. "Ei, juomme kahvia ensin." I län meni sitä toimittamaan.
Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan pöydällä.
"Mitä arvelet tästä?" kysyi hän Karell'ilta.
"Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusoin-luinen yhdistys."
" Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä," hymyili Nymark.
30
31
i S.ilakari
"Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurem-paa ja korkeampaa totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun Kristinoppi ilmestyi: ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?"
"Sähen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää."
"Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee nykyiset puutokset, erhetykset ja tar-peet syvemmin ja selvemmin kuin kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa vallattomuutta ja irstaisuutta."
"Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteeseen. Ei, herra varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Ol-koon tiede tiedettä, taide taidetta, uskonto uskontoa."
"Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoas-taan se ihminen säilyy eheänä ja terveenä, joka pyrkii omis-tamaan itselleen kehityksen tulokset nun yhdellä kuin toisel-la ja kolmannellakin haaralla. ja jos ne samassa sielussa voi-vat sijansa saada, nun miksei myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri tavoit-telee."
"Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa." "Minkätähden ei?"
"Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon."
"Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia."
"Ja laittelee rajapylväitä."
"Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan", hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja inuiden vaarapaikkojen merkkejä."
"Salakarien - ?"
"Mistä te kiistelette?" kysyi Alma, joka samassa tuli si-sään.
"Pilven takaisista asioista, rouva Karell. Hyvissä ajoin tu-litte meitä muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisemaa kuin siellä ylhäällä."
"Minäkö siitä muistutan?"
"Teidän läheisyydessänne sen tuntee."
"Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?"
"Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka palaa."
"Joko? Joko?" kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa iiillessaan hän pyyhki otsaansa. "Kyllä on lämmin."
"Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla."
Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.
"Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?"
"Aivan nun."
"Rouva Karell", alkoi Nymark, "koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolas-ta?"
"En mitään, sillä minä en tunne häntä."
"Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette lahdo häntä tuntea?"
"Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on."
"Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksis-taan?"
3*
33
"Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, nun saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue."
"Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällän-ne. Niitä täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta lop-puun. Ja täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luon-non ilmestysmuodot rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapai-na, yhtä arvollisina. Ei mitään peitetä, eikä mitään salata."
John hymyili.
"Mutta mitä sanoo John?" kysyi Lagander. "Entä kun hän ei annakaan rouvansa lukea Zolata."
"Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä."
"Minäpä en estelekään", hymyili John.
"Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi."
"Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille,"
"Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä siveellisyyden apostolia?"
"Sinne se hiukan kallistuu."
"Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitet-tu. Jo minä joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!"
"Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander."
"Olen valmis."
"Entä John?"
"Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanoma-lehtiä."
He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka kurottui ottamaan sitä kepillään
vastaan, olivat hänen liikkeensä nun sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä ehdottomasti seu-rasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriä-vissä asemissa. Aina väliin ja varsinkin kun hän juoksi, nä-kyivät hänen pienet sievät jalkansa kahisevien helmojen alta.
"Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä", kuiskasi Nymark Laganderille. "Elä vaan rakastu toisen omaan." "Minä hänet ryöstän Karellilta." "Nono."
"Sen perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan."
"Mistä sen tiedät?"
"Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin aviomiehet."
"Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen suosioonsa?"
"Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet."
"Hurja!"
"Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avio-elämän yksitoikkoisuudessa."
"Herra Nymark, ottakaa vastaan!" huusi Alma, haettu-aan tällä välin renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylit-
sensä.
Nymark kohotti keppiään.
John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syr-jään, puhalteli pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät
3 5
kääntyivät tuon tuostakin volantin heittäjiin, mutta ajatuk-set nähtävästi olivat muualla. Vasta sitten kun peli oli lop-punut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.
"Tarkenette nyt varmaankin", hymyili hän.
"Kyllä", sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä. "Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen", lisä-si hän ilostuneena Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. "Emme salaa mitään herroilta."
Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai va-sempaan suoraan Alman luokse ja sipatti hänelle jotain kor-vaan.
"Päivällinen on valmis, hyvät herrat", sanoi Alma ja nousi ylös.
Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja nun tulivat he nyt-kin istumaan rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Ny-mark'ille tilaisuutta pitkin aikaa osoittamaan Almalle huo-maavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muoto-jen pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seura-takseen.
Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa kaupungeissa olivat ruotsinmieliset päässeet voitolle, vaikka olikin rajoitettu äänivalta. Lagander pauha-si ruotsinmielisiä vastaan ja pani heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.
"Meissä on syy", hän sanoi, "meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi jos olisimme vähän valppaampia."
"Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varalli-suus ja heillä on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kel-paa silloin rehennellä."
"Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa takanamme."
"Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan."
"Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä."
"Nun, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Kareil, luohtuu mieleeni keskustelumme viime kerralta."
"Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erit-täinkin juuri näinä päivinä", hymyili Alma.
"Oikeinko todella?"
Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta miehen ja naisen välillä.
"Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?"
"En vielä."
"Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtunei-ta tapoja kesken hävitetä", hymyili Nymark.
"Aa", huudahti Lagander, "minä jo tiedän, mistä pu-h utte."
Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään i'hdolla olisi tahtonut sitä keskustelua uudistaa.
Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.
"Nim, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään kotinsa ulkopuolella."
Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat pienen salaisen liiton.
"Karell, puolusta meitä", lausui Lagander, "sano rouval-lesi, että hänen tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suh-teessa."
36
37
"Eläköön vapaus", sanoi Karell.
"Hyvä!" huudahti Nymark, "tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?"
"Tietysti, ei."
"Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä taipumaan?"
"Taivas varjelkoon", hymyili Karell. "Annan sinulle täy-den vallan."
"Kuuletteko, rouva Karell?"
"Kyllä."
Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka ra-kastuisin johonkuhun toiseen.
Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas valkoiselle hiviölle.
"Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?"
"Sopii koettaa."
"Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella."
"Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole kenellekään iloa."
"Jättäkää se asia muiden päätettäväksi", sanoi Lagander.
He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos ve-rannalle.
"Eikö teistä ole iloa kenellekään?" kysyi Nymark hiljaa, kumartuen sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsi-varteensa.
"Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette kenestäkään välitä."
Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden veran-nalle, sillä John ja Lagander menivät alas lehtimajaan.
"Sallikaa minun pidellä vyyhteä", sanoi Nymark, kun Alma kerimistä varten kietaisi sen käsivartensa ympäri.
Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Al-rnan eteen, nun likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kun vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.
"Tämä muistuttaa ritari-aikaa", hän sanoi, "jolloin meillä miehillä oli tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa."
"Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuok-si olette tuon tavan heittäneet."
"Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täy-tyy minun kohta siirtyä pois, niinpian kuin vyyhti on lopus-sa.
"Luonnollisesti", nauroi Alma, "koska minä en ole teidän sydämenne hallitsija." "Kuinka voitte sen tietää?"
"Noo -." Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän hymyili taaskin. "Tuo ritariajan asema nä-kyy tuovan mukanaan muutkin ritariajan tavat."
"Nimittäin?"
"Galanterian."
"Galanteria on ainoa muoto, Jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua meidän aikana."
John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. Itikat eivät anta-neet hänelle rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia
38
39
kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.
Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan venee-seen rannalle. Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja huistutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan heiluttelivat.
Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oi-keammin, hän ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulki-vat ristiin, rastiin hänen aivoissaan.
Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kaupunkiin muuttaisivat. "Joskus" oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se merkitsi "usein."
Sitten hän vielä noin puoli leikillään oli luvannut käydä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sat-tuisivat, joko ne sitten olivat iltahuvia, konsertiä, tai muita semmoisia. Ja tämän johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien muotilehtien mu-kaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättö-mänä esiintyä eikä huonossa asussa, Jos hän kerran seuroi-hin meni.
Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämänhalui-nen. Auttoiko hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että John oli käynyt kylmäksi ja välinpitä-mättömäksi? Ehkäpä juuri senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. Yksinomaan hänelle ...
Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi ...
Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksen-
40
sä, katseensa, keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kas-von piirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään, - silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan ...
Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen syynsä, Jos Nymark häneen rakas-tuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten rajojen sisäs-sä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almaila oli vahva turva rakkaudessaan John'iin ...
Eikä häntä mikään estänyt olemsta Nymarkille ystävälli-nen taikka hänen kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja iloisempi; hiukan kevyt-mielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä se omitui-suus ei haitannut ...
Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähim-mästäkin suosion osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hi-venen verran Jos hän saisi vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toisin kuin John! ...
Miina tuli pyytämään häntä sisään, Helmi itki, eikä hän saanut häntä viihtymään.
"Ajattelin, että Jos se nukkuisi paremmin viereen", hän sanoi.
Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeu-tui vuoteelle.
"Eikö rouva riisu samalla?", kysyi Miina "johan nyt on myöhä."
"En minä vielä; tuohan Helmi tänne."
41
Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojortamaan, katseli äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä kääntänyt sil-miään häneen.
Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi "gää", herättääkseen hänen huomiotaan.
"Nuku nyt pois", sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen rinnan Helmin suuhun.
Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja sii-henpä hän sitten viimein nukahtikin.
Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.
Hän istui samalle kohdalle, Jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vas-ten hän nojautui, pani kädet ristiin helmoille ja suoristi jal-kansa.
Nun hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut kun tuli Johnin ikkunasta katosi eikä kuullut mitään ennenkuin hän seisoi rinnalla ja puhutteli häntä.
"Täälläkö sinä vielä istut?"
Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen.
John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäl-jellä.
Alma oli nun viehättävä tuossa puolimakaavassa asemas-sa. Ulan hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammil-ta, mutta samalla myöskin liikuttavan suloisilta.
"Tule pois, muru", kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.
Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään.
Vaikk'eivät he mitään puhuneet eivätkä mitään selvitel-leet, tapahtui heidän välillään kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.
42
43