66
Laura kiirehti hengástyneená kohti laitoksen ulko-ovia. Han tyontyi pyorooveen ja liikkui vaikeasti eteenpain. Ákkia hánestá tuntui ettei ovi pyorinyt-kaán, ettá se oli seisahtunut. Koko maailma oli jáh-mettynyt paikoilleen. Han ei voinut liikkua. Háneen tarttui musta kauhu; joku tyonsi pyoroovea takaa, han sinkoutui aulaan. Han nojasi seináán ja haukkoi hen! oiko han á se
tástž
leiki tui. halli kohl Li Lap ajatl syni kaa; pott pull itke olisi
lapsen tuloa, ja mita Veka sisimmássaán ajatteli. Syksyinen auringonlasku kultasi kaupungin. Han kaantyi haikaistyneená Hallituskadun kulmasta asemalle pain ja tunsi jo rakastavansa lastaan kiihkeásti, kipeásti. Han itki áánettomásti, huomaa-mattomasti. Katsoessaan aseman kelloa han kásitti, ettei ehtisi tehda ruokaa ennen Vekan tuloa ja ettá oli taas ostettava jotain valmista.
anoi nas-pu-áhti
íoja. han inen ras-apsi nnat ilkoi ;ttiá, kata
UUSI POMPEIJI
- Juuri mina vien teidát Vanhaan Pompeijiin, epáystavállinen taksinkuljettaja sanoi hotellin edessá. Merjan oli vaikea ymmártáá hánen murrettaan. Lo-pulta he saivat selváá, ettá kuljettaja ei veisi heitá páásisáánkáytaván luo, jossa olisi pitányt seistá monissa jonoissa ja vielá kirjoittaa nimensá johonkin isoon kirjaan, vaan han pysáhtyisi vastakkaiselle puolelle Amfiteatterin portille. Han esitti suunnitel-mansa niin kuin se olisi ollut kallisarvoinen ja moni-mutkainen salajuoni. He nousivat hánen vanhanmal-liseen mustaan autoonsa.
- Se ei ole pannut taksamittaria páálle, Antse sanoi ja hymyili kuin olisi ollut salaa tyytyváinen.
- Ei tietenkáán, koska se aikoo kiskoa meiltá niin paljon kuin pystyy. Táállá Uudessa Pompeijissa niil-lá ei ole muuta mielessá kuin viedá turisteilta rahat.
- Miká muu niillá sitten pitáisi olla mielessá? Antse sanoi ja hymyili taas itsekseen.
Koko matkan kuljettaja, nuori mies vielá, puhui isosta perheestáán ja vilkaisi válillá vihaisesti asiak-kaitaan olkansa yli.
- Se arvostelee meitá siitá, ettá me voidaan tálla lailla matkustaa ja asua nimenomaan siiná hotellissa, Merja sanoi. - Se ei anna minulle suunvuoroa. Se inhoaa meitá. Se sanoo ettá hánen vaimonsa seisoo
68
69
Amfiteatterin portilla myymässä kortteja ja että meidän on pakko ostaa siltä jotain.
- Ai niinkô se sanoo.
- Mitä varten meidän pitää suostua tämmoiseen kohteluun? Miksi sä vaan hymyilet ja vielä ylimieli-sen pilkallisesti kuin joku etruski? Varmaan hymy hyytyy, kun kuljettaja ilmoittaa tämän matkan hin-nan. Yritin äsken sanoa sille, että me ollaan häämat-kalla, me ollaan kôyhiä opiskelijoita, on raadettu ja säästetty -
- Vilkaise noita kukkuloita ja vainioita ja sypres-silehtoja, Antse sanoi. - Eiko sunkin mielestä meikä-läinen kataja, kun se on oikein iso ja rehevä, muistuta oudosti sypressiä?
Merja ei vastannut eikä katsonut ikkunasta. Hän tuijotti rävähtämättä kuljettajan niskaa, ja aina kun mies heitti vihaisen katseen takaistuimelle, hän ve-täytyi vaistomaisesti taaksepäin.
- Nyt se puhuu tyôttômyydestä, joka niiden per-hettä kiduttaa talvella, ja että niiden on raadettava kuin eläimet turistikaudella, Merja sanoi. - Niiden lapset sairastelee, imeväiset näkee nälkää. Mikset sano sille, että sinä ainakin olet tyôläisperheestä ja kommunistikodista, mä käännän kyllä kaiken.
- Se voi yhtä hyvin olla fašisti.
- Ole ainakin kiltti äläkä hymyile koko ajan! Äkkiä kuljettaja vaikeni kokonaan, lisäsi vauhtia ja
ajoi kuin raivopää kohti ihmisjoukkoa, joka seisoi sisäänpääsyportin luona. Jarrut kirskahtivat. Kuljettaja kääntyi ja sanoi uhmakkaalla äänellä matkan hinnan.
- Tämä on käsittämätôntä, Merja sanoi. - Mä en kestä tämmôistä vihaa. Se ilmoittaa että meillä on kyllä varaa maksaa moninkertainen hinta, kun kerran asutaan juuri siinä hotellissa Uudessa Pom-
peijissa ja matkustellaan pitkin maailmaa.
Antse maksoi tyynesti vaaditun hinnan. Kuljettaja survaisi rahat taskuunsa. Kaikki kolmé nousivat taksista. Kuljettaja ei päästänyt heitä eteenpäin. Hänen vaimonsa, hyvin tumma silmälasipäinen nainen, oli paikalla postikortteineen. Antse pudisti päätään ja tähyili jo muinaisen kaupunginmuurin raunioita. Nainen näytti loukkaantuneelta ja nosti esille rukousnauhoja ja muita uskonnollisia helyjä.
- Ateista, Antse sanoi ja osoitti itseään. Hän ei enää vilkaissutkaan naista ja siirsi rauhallisesti kuljettajan sormet pois olkapäältään. Kuljettaja kirosi. Merjan oli riuhtaistava itsensä irti naisesta, joka sätti häntä kiivaasti, syytti kitsaaksi ja sivistymättô-mäksi.
- Minkälaisia sušia ne on, Merja sanoi ääni vapisten. - Hyeenoita.
Antse tarttui häntä käsipuolesta. - Nyt mennään katsomaan minkälaisia ne oli täällä pari tuhatta vuotta sitten.
Amfiteatterin portilla oli nyt vain muutamia yksit-täisiä turisteja. He pääsivät nopeasti ja ilman muo-dollisuuksia sisään. Kuumuus alkoi lisääntyä, ja taivas muuttui yhä kirkkaammaksi. Vain etelässä saattoi tajuta, että viileä sininen vari voi hehkua kuumemmin kuin syvin puna. He nousivat Amfiteatterin korkeimmalle kohdalle, ja heidän eteensä levit-täytyi rauniokaupunki, jonka uhkeus oli vähitellen paljastunut tuhka-ja hohkakivipeitteen alta.
Tämän näkymän pitäisi nyt koskettaa minua syväs-ti, Merja mietti. Minun kuuluisi nyt elää muinaisuu-den huikaisevaa päivää. Hän katseli omituisen vai-measti ympärillä levittäytyviä kaivauksia ja ajatteli, että hänen edessään oli kuoleman kenttä, jotakin surkeaa ja itsekseen valittavaa. Näkymä sai aikaan
70
71
saman tunteen kuin käynti suomalaisten korsuissa, joita oli säilytetty muistona viime sodasta.
- Lähdetäänjo tuonne alas.
Amfiteatterin edustalla oli pinjojen varjostama aukio ja penkkejä puiden alia. Merja halusi istuu-tua penkille ja tutkia karttaa ja opaskirjaa.
- Outo juttu muuten, että tämä pompeijilaisten Amfiteatteri oli valmis jo sataneljäkymmentä vuotta ennen Rooman Colosseumia, Antse sanoi hänen takanaan. - Tulee ajatelleeksi, että jotkut turistit ihmettelevät 2100-luvulla tutkiessaan Itä- ja Länsi-Pasilaa Helsingissä, että kuinka sellainen kauneus on osattukin luoda jo sataneljäkymmentä vuotta Sitten.
- Älä viitsi, Merja sanoi. Ärtymyksen puna nousi hänen kasvoilleen, ja kätkeäkseen sen hän kumartui alemmas kohti opaskirjaa. Hetken kuluttua hän sanoi: - Amfiteatterissa syntyi vuonna 59 tappelu pompeijilaisten ja nucerialaisten kesken, ja viime mainittuja kuoli paljon. Tässä on siitä tapahtumasta tehty maalaus.
Antse vilkaisi kuvaa. - Englantilaiset Liverpool-fanit ja italialaisetjuventuslaiset.
- Nun tietysti, Merja sanoi väsyneesti ja sulki sil-mänsä. Hanta raukaisi. Koko talven hän oli haaveil-lut Pompeijista, lukenut sitä koskevaa kirjallisuutta, odottanut kärsimättömänä Euroopan läpi kulkeneen junamatkan loppumista, ja nyt hän oli vihdoin tässä ja häntä nukutti, nun kuin pitkä unettomuus olisi painanut silmäluomia. Aurinko paahtoi, kuului sirk-kojen siritystä.
- Älymystö on aina pitänyt Pompeijia ja sen tutki-mista jotenkin rahvaanomaisena, Antse sanoi äkkiä. - Se onkin hyvä, hän lisäsi hetken kuluttua ja nyök-käsi tyytyväisen näköisenä. - Oikein hyvä.
He nousivat ja láhtivát kadet toistensa ympárillá kohti kaivauksien paljastamaa kaupunkia, joka opas-kirjan mukaan katki sisálleen kokonaisen maailman.
Maanalaisen Káytáván Talon kellarissa oli ruumii-den jáljennoksiá lasivitriineissá. Asennot ilmaisivat kauhua, alistumista tai ylláttymistá. Vesuviuksen purkautuessa talon asukkaat olivat etsineet turvaa maanalaisesta káytávástá, johon oli joskus rakennettu yksityinen kylpylá. Valkoiset ruumiit náyttivat heh-kuvan sisáistá valoa. Merja tunsi kurkkunsa kuristu-van kuin pahoinvoinnin edella. Han ei halunnut jáádá katsomaan Antsen ihailemia upeita freskoja, jotka esittivát kohtauksia Iliaasta. Han pujahti ulos.
Han seisoi muinaisella katukáytávállá, johon oli sinne tánne muodostettu suojateitá kivistá. Kadun pinta vietti reunojaan kohti, katuojien suuntaan. Saattoi selvásti erottaa vaununpyoria varten tarkoite-tut urat kiveyksessa. Han alkoi hitaasti kavellá katua pitkin, ja sandaalit lápsyivát vasten kuumia ikivanho-ja kivia. Kadun nimi oli Runsauden katu. Se oli ollut taynná tabernoja, sepán, ruukuntekiján, lasinpuhal-tajan ja villanvanuttajan pieniá tyópajoja, puoteja ja eraanlaisia pikkubaareja, joista sai valmisruokaa. Yksi monista ilotaloista oli sijainnut kauppahallin ja yleisen kylpylán válimailla. Han tiesi ettá ilotalo-jen seinillá oli yksityiskohtaisia mainoskuvia, han oli náhnyt niitá taidehistoriaa esittelevissá teoksissa. Naisten kasvot nayttivát kuvissa asiallisilta. Han mietti missá maárin Pompeijin hotellien ja ravintoloi-den palvelijattaret olivat eláttáneet itseáán prostituu-liolla. Se oli ollut joka tapauksessa moraalisempaa kuin ylaluokan nuorukaisten puuhailu urheilukentil-lá, sotataidon ja kurinalaisuuden harjoittelu. Han olisi halunnut kuvitella nuo naiset yhtá asiallisiksi
li
72
73
kuin maalauksissa, pilkallisiksi ja ylpeiksikin, mutta hän tiesi, että ne olivat ihailleet gladiaattoreita, juos-seet läähättäen niiden tyhmyreiden ja julmureiden perässä, jotka seinäraapustuksissaan rehvastelivat naissuosiollaan. Naiset olivat päiväkausia viereksi-neet hielle ja verelle haisevan gladiaattorikasarmin vaiheilla.
Kurjuuden tunne valtasi hänet kokonaan, ja sen mukana lapsuudesta tuttu halu vetäytyä jonnekin sivuun, yksinoloon.
Hän kuuli kameran napsahtavan. Antse oli seuran-nut häntä ja ottanut hänestä valokuvan, juuri kun hän oli seisahtanut sivuttain Runsauden kadulle. Hän tunsi ärtymyksen punan jälleen nousevan kasvoilleen ja kumartui tutkimaan tabernan seinässä olevaa raapustusta.
- Mitä varten otit valokuvan? Ja salaa? Se on älytôntä, mautonta.
- Juuri sita varten, Antse sanoi tyynesti ja tyônsi kameran koteloon. - Otin sinusta valokuvan Amfi-teatterissakin, sä et huomannut mitään. Mitä siinä seinäkirjoituksessa sanotaan?
Merja tavasi kirjoitusta. - Tämä on huonoa, suo-rastaan kammottavan virheellistä latinaa, hän sanoi ja alkoi selailla opaskirjaa. - Tämä on vaalimainos. Pompeijissa oli ollut vaalit juuri ennen tulivuoren-purkausta. Tässä kerrotaan, että mainokset oli yleen-sä sellaisia kuin että »minä kehotan äänestämään Holoconius Priscusta pormestariksi, hän on hyvä mies, hän on kaupungin arvoinen, Jucundus on hänen sponsorinsa». Siis maineikas ja rikas mies mainostaa aina toista samanlaista. Minusta tuntuu että tämä kylläkin on kapakka, ja mainos on vähän omituinen, tässä Asellinan kapakan piika suosittelee jotain Gaius Polybiusta, mutta sen tytôn nimestä ei saa selvää.
- Ei ihmekään, sitähän on yritetty kaikin voimin pyyhkiä pois, Antse sanoi. - Polybius ei jostain syystä kai ollut oikein imarreltu suosittelijastaan, siksi se on yrittänyt kalkita tytôn nimen pois näky-vistä.
Merja kääntyi ja käveli toisen tabernan luo. -Tämä on ollut kutojien tyôpaja ja tässä on kuuluisia seinäkirjoituksia, tosin kamalan huonoa latinaa.
- Minkälainen niiden peruskoulu oikein oli, Antse sanoi. — Lue mitä ne on saaneet aikaan.
- Näissä esiintyy kaksi kilpakosijaa. Ensimmäi-nen on kirjoittanut: »Kutoja Successus rakastaa kapakanemännän piikaa Iristä, mutta tämä ei välitä hänestä. Hän kerjää että tyttô armahtaisi häntä. Tämän kirjoitti kilpakosija. Tervehdys hyvästi.» Toinen kosija vastaa tällä lailla: »Vaikka olet halkea-maisillasi kateudesta, niin älä herjaa miesta joka on sinua komeampi. Hieno ja siisti.» Ensimmäinen on kirjoittanut loppukaneetin: »Minä sen sanoin ja minä sen kirjoitin: sinä rakastat Iristä ja hän ei välitä sinusta.»
- Olipas kova kilpailu naisesta, Antse sanoi ja kumartui katsomaan raapustuksia. Merja räpytti ripsiään. Silmiin oli kihonnut kyyneleitä.
- Se Iris on herättänyt kovasti huomiota tässä korttelissa, Antse sanoi. - Kuule, mikä sinua vaivaa?
Merja lähti liikkeelle ja kulki ripeästi edellä. - Ei mikään, ei tosiaan mikään, hän sanoi ja pyyhki sil-miään. - Mä esittelen sulle nyt koko korttelin!
Ensin he menivät Menandroksen taloon, joka oli saanut nimensä kirjailija Menandroksen mukaan; hänet oli maalattu seinään, hän luki teostaan laakeri-seppele päässä. Talossa oli monia tarunhohtoisia maalauksia, Troijan hevonen, Troijan hävitys ja Laokoonin kuolema.
74
- Tämä on suuri keskushuone, Jossa on ollut puutarha ja siinä vesiallas, ja sitten on kylpyhuone, keittiö, ja oli niillä keittiöpuutarha ja vessakin, Merja esitteli, kulki joutuisasti eteenpäin ja odotteli Antsea oviaukoissa. - Katso, täällä on makuuhuone, siinä on eroottinen mosaiikkilattia, satyyri yllättää nymfin, ja kotialttarilla on esi-isien rintakuvien jäännöksiä.
- Seilaiset meillekin hankitaan, Antse sanoi. Hän lähti nousemaan rapautuvia portaita toiseen kerrok-seen. Hän huuteli Merjalle: - Merkillistä muuten, että näin uljaan ja elegantin asumuksen yläpuolella asui Primilla, nainen joka elätti itseään prostituutiol-la. Sen ammatista on merkkejä näissä seinissä. Aika monet miehet on nimittäin raapustaneet nimensä tänne porrasseinään ja lisänneet paljonpuhuvia piir-roksia . . .
Antse laskeutui alas, ja Merja alkoi heti selittää: -Tähän taloon kuuluu lisäksi taberna, se on joko puoti tai työpaja, ja sen takaná on vielä pieni huone Jossa on elänyt villanvanuttaja, siellä on lattialla kaksi punottua koria, ja sitten tässä korttelissa on pieni vaatimaton nimetön talo, jonka keittiö on portaiden alia, sisältä on löydetty puusepän työkaluja, ja on täältä löydetty kutojantuolejakin, kutomokin täällä siis on ollut -
- Siellä oli varmaan töissä ne kaksi kilpakosijaa, Antse sanoi. - Sun ei muuten tarvitse puhua herkeä-mättä. Mä en ole palkannut sinua oppaaksi.
He kiersivät korttelia ja tulivat Rakastavaisten talon luo. Seinäkoristelu oli hillittyä ja kaunista, pohja-värinä pompeijilainen puna. Ulkoseinällä oli pitkä laatikko, jonka yli kukkien runsaus saattoi vapaasti pursuilla.
- »Kaunis peristyyli on ollut todellinen kukkapa-ratiisi», Merja luki opaskirjasta. »Yksinkertaisuudes-
75
saan tämä koti antaa vaikutelman mausta ja hyvin-voinnista. Romanttisen nimensä talo on saanut peris-tyylin seinäkirjoituksesta Amantes ut apes vitam mellitam exigunt.»
- Mitä se tarkoittaa?
- Rakastavaiset elävät kuin mehiläiset hunajan-makeaa elämää. Mutta joku tyyppi on kirjoittanut tämän alle sanan Velle, se on halunnut sanoa, että haluta jotain ei ole sama kuin voida ja osata.
- Saattaa olla että nuo rakastavaiset ei enää olleet ihan vastanaineita, Antse sanoi. - Muuten, tämä kortteli on kuin läpileikkaus Pompeijin väestöstä. Senaattorisuvun jäseniä, käsityöläisiä, ilotyttö, va-pautettuja orjia ja ne kaksi kilpakosijaa, jotka kamppailivat kapakkapiian suosiosta. Kirjaimellises-ti ne eli täällä vieri vieressä, joten tämän kaupungin elämä oli hyvin monipuolista ja sakeaa.
He menivät takaisin kadulle, seisahtuivat tarkaste-lemaan karttaa ja päättivät mennä Vettiusten taloon, joka oli kuulunut kahdelle upporikkaalle vapautetul-le orjalle. Talo oli täynnä turisteja.
- Näetkö miten voimakkaasti nousukasmainen äveriäisyys ja rahan haju vetää puoleensa, Antse sanoi. - Täällä kuhisee väkeä. Tämmöinen on ikään kuin periaatteessa mahdollista kaikille, kaikista voi tulla vapautettuja orjia, jotka äkkiarvaamatta perii herransa omaisuudet.
Oikealla oli kaappi, jonka oven avaamisesta piti maksaa vahtimestarille. Antse maksoi, ja mies avasi kaapin arvokkaasti, hiukan ikävystyneen näköisenä. Kun Merja yritti katsoa kaapin sisälle, mies sanoi jyrkästi: - Tämä on kielletty naisilta.
Merja lähti sisälle taloon, ja taas kihosivat kyyne-leet silmiin. Hetken kuluttua Antse ilmaantui hänen viereensä.
Rlffll
76
77
Mitä siellä oli? Merja kysyi päätään kääntämät-
tä.
- J oku peellä alkava jumala.
- Priapos.
- Nim, Priapos-jumala. Se punnitsee kikkeliään, joka on valtava. Siinä on vaaka, toisessa kupissa on rahapussi.
- Mitä se tarkoittaa?
- Yksinkertaisin selitys on aina paras.
- Miksei ne näytä sitä naisille ?
- Ei ne voi. Joku kokematon tyttö vielä luulee, että kaikilla miehillä on samanlainen. Tai että pitäisi olla, ja mikä pettymys sitten kun hetki lyö.
- Älä koko ajan yritä olla nun vitsikäs, Merja sanoi ja käveli syvemmälle taloon.
- Kyllä näkyy kaikesta, että rikkaus haluttiin asettaa esille, Antse sanoi etäältä.
Atriumissa oli kaksi kassakaappia, ja upean katon maalauskoristelu oli säilynyt hyvin. Puutarhan alku-peräiset suihkulähteet oli saatu käyntiin, ne kaikki solisivat yhtä aikaa, puutarhassa kasvoi samoja kas-veja kuin pari tuhatta vuotta sitten. Ruokasalin sei-nällä oli maalaus naisesta, jolle mies esitteli jäykän näköistä lehmää. Antse pysähtyi sen eteen.
- Kerro mitä tuo esittää.
- No siinä on Daidalos, hän näyttää kuningatar Parsifaelle lehmää, jonka on veistänyt puusta, Merja selitti vaimeasti.
- Nun, entäs sitten?
- Sitten . . . Kuningatar on rakastunut erääseen sonniin. Hän haluaa mennä lehmäpatsaan sisälle yhtyäkseen sonniin.
- Noin kaunis nainen ja rakastunut sonniin. Onnistuiko se?
- Mistä minä tiedän. Onnistui kai, koska siitä Iii—
tosta syntyi Minotaurus-hirviö. Se kyllä tapettiin myöhemmin.
- Vahinko, Antse sanoi.
Salongin seinillä amoriinit kuljettivat kukkia ja seppeleitä, valmistivat voiteita, pesivät ja vanuttivat kankaita. Merja olisi halunnut katsella niitä kaikessa rauhassa, katse lepäsi niiden suloisessa pyöreydessä, mutta Antse tiukkasi jatkuvasti tietoja maalauksista.
- Tässä on kuvattu Theban kaupungin historiaa, niinkö?
- Joo, siinä on Theban kuningas Pentheus. Se vastusti Dionysoksen palvontaa, ja siksi bakkantit kivitti ja repi sen kappaleiksi, ja tuossa taas eräät veljekset sitovat naista härän sarviin, koska nainen oli kohdellut huonosti heidän äitiään, se piti tappaa . . . Merja käänsi selkänsä. - Tämä nyt on koko ajan yhtä ja samaa.
- Mikä sinua itkettää?
- Ei mikään, silmät vaan vuotaa kun on nun kuumaa ja kuivaa, Merja sanoi ja käveli ulos.
Pompeijin Forumin lähellä olevasta ravintolasta he onnistuivat saamaan mukaansa jonkinlaisen välipa-lan, kaksi kananpojan koipea ja leipää, ja istuivat syömässä ja juomassa appelsiinimehua pinjojen alia. Antse oli ostanut kioskista lehtiä. Kaupungin kai-vaukset näyttivät jo tutuilta, nun kuin he olisivat kauan asuneet täällä.
Antse oli syventynyt englantilaiseen lehteen, Merja luki italialaista iltapäivälehteä. Artikkeli käsitteli ETYKin kymmenvuotisjuhlakokousta kotona Hel-singissä.
- Näyttää pahalta tuo USA.n ulkoministerin kalseus, Merja sanoi.
- Sanahelinää, Antse sanoi. - Se mikä tuossa
78
kaikessa on kiinnostavaa on nuo ukot sinänsä. Mika on saanut ne tuohon tehtävään, haluamaan sitä, ole-maan maailman valtiaita. Niiden salkuissa on salai-suudet, joilla ratkaistaan maapallon kohtalo. Niiden ei tarvitse kertoa mitään. Jumalauta mikä paino rinnassa. Silti ne on ryhtyneet tuohon hommaan. Ei siinä riitä selitykseksi raha tai asema. Ne kurot-tuu johonkin muuhun, huomaatko? Ne ei ole lahjak-kaita ihmisiä. Lahjakkaat vetäytyy muualle, syventyy omaan alaansa, kemiaan, astrofysiikkaan, musiik-kiin, solututkimukseen, hienomekaniikkaan. Mutta nämä, presidentit ja ulkoministerit ja ulkopoliittiset neuvonantajat ja sotilasasiantuntijat, mikä niitä sin-koaa eteenpäin? Ne ei vaivu depressiopotilaan tilaan, vaikka niiden on kannettava sitä salkkua. Useilla on jäljellä enää muutama vuosi elinaikaa, ne tietää sen, niiden biologiaa ei voi muuttaa. Silti ne ei häivy. Se on satumaista. Se on uskomatonta.
Antse syventyi lukemiseen. Merja katsoi lehdestään kuvia vanhoista miehistä, ryppyisistä, pussisilmäisis-tä, kalkkunakaulaisista, ja luki tekstiä, joka hänestä vaikutti oudon sisällyksettömältä. Kymmenen vuotta sitten hän oli ollut vielä tuskin teinityttö, mutta oli jo jakanut kadulla rauhanliikkeen lehtisiä, kerännyt rahaa lippaisiin. Se oli ollut jonkinlaista puhdistau-tumista. Hän muisti harmaatukkaisen naisen, rauhanliikkeen veteraanin, joka oli puhunut heille har-taasti: »Te saatte synnyttää lapsenne rauhan maail-maan!» Ja hän halusi ehdottomasti liittyä johonkin suurempaan joukkoon, sosialistisiin koululaisiin, kommunistinuoriin, ja vain isän ja äidin ankara vastustus oli sen estänyt.
- Kuule, Merja sanoi. - Miksi sä et hyväksy lasten ja varhaisnuorten poliittista kasvatusta, vaikka olet kommunistikodista?
79
- Pitäiskö sitten hyväksyä?
- Ei ainakaan tuomita . . . Maailma on sellaisessa tilassa että . . .
- Ei, katso, ei se sovi kenellekään. Se on vahingon-tekoa.
- Miten nun ? Älä liioittele ja sentimentalisoi.
- Sä halusit vastausta. Se on vahingontekoa aikui-selle ja lapselle ja itse asialle. Siitä puuttuu ilo ja vapaus.
Merja antoi lehden vaipua syliinsä.
- Pahalta tämä näyttää, tämä nykyinen ilo ja vapaus, hän sanoi hetken kuluttua. - Kaikki joten-kin valuu hiekkaan. Se minkä puolesta on taisteltu.
- Miten nun hiekkaan. Anna ukkojen helistä, Antse sanoi ja käänsi sivua.
- Pompeiji oli valtavan rikas kauppakaupunki toisen vuosisadan lopulla ennen nykyisen ajanlaskun alkua, Merja sanoi ja katseli raunioita edessään. — Se tuotti viiniä. Ajattele kaikkia niitä patsaita, maljo-ja, koruja ja lamppuja, jotka oli valmistettu senaikai-sen maailman kuuluisimmissa työpajoissa. Sitten Vesuvius purkautui ja tuhosi kaiken hetkessä. Pinjanmuotoinen pilvi.
- Pinjanmuotoista pilveä ei tule, Antse sanoi. Hetken kuluttua hän lisäsi: - Ja jos tulee, nun se todistaa että ihmiset on lajina epäonnistuneet ja joutavatkin pois maailmankaikkeudesta.
Merja katseli lehteä lukematta. Pompeijin pienessä museossa hän oli tutkinut Dionysoksen alttaria, jon-ka omistuskirjoitus oli piirretty muinaisella oskin kielellä, se oli luettavissa oikealta vasemmalle. Rautakautisen sotilaan hautaa hän oli myös katsel-lut pitkään. Viimeisissä saleissa oli Pompeijin taloista löytynyttä irtaimistoa, työkaluja, kalastusvälineitä, leipomoiden uuneihin hiiltyneitä leipiä, kuivattuja
á
80
hedelmia, mustuneita kananmunia ja viljaa. Kun han oli seissyt tulivuorenpurkauksessa kuolleiden vaina-jien kipsivalosten luona, oli kurkku puristunut ko-koon, ja hánen oli pakko lahteá ulos, ettei olisi oksen-tanut lattialle.
Palattuaan Uuteen Pompeijiin he menivát syómáán illallista paljon aikaisemmin kuin Italiassa oli tápaná. Ravintolan ruokasali oli tyhjá. Merja selitti isán-nálle, laihalle vilkkusilmáiselle miehelle, ettá he ha-lusivat syódá vain jotain kevyttá.
- Totta kai, ilman muuta, mozzarellaa esimerkik-si ja jotám salaattia, isánta alkoi vuolaasti puhua. Han luetteli erilaisia mahdollisuuksia sillá válin kuin leipá ja karahviviini tuotiin póytáan. Tarjoilija oli lihava epásiistin nákoinen poika, jonka kasvoilla viipyi kaiken aikaa julkea hymy.
- Mitáhán se virnuilee koko ajan, Merja sanoi. -Onko meissá jotain naurettavaa sen mielestá.
Antse kaatoi viiniá.
- Siiná on jotain kammottavaa, ettá Pompeiji ei kovin paljon poikennut nykyajasta, Antse puhui. -Má en tarkoita pelkástáán sitá, ettá niillá oli baareja, valmisruokapuoteja, viinimyymálóitá, kylpylóitá joissa oli lámmitetty vesi, juomien ja uhrikakkujen kaupustelijoita ja gladiaattoriotteluita, jotka vastaa jalkapallomatseja, kauppahalleja ja hautausmaita, joissa silloinkin uskottiin kuolleitten asuvan -
- Uskotaanko muka vielákin ?
- Jos olet náhnyt suomalaisnaiset kuopimassa omaistensa haudoilla, niin tiedát ettá uskotaan. Niin, má en tarkoita pelkástáán kaikkea tuota ulkoista menoa, joka hátkáhdyttáá siksi ettá se on niin tuttua ja támánpáiváistá. Má tarkoitan yleisem-min, suurina linjoina. Juuri kun Pompeiji oli vau-
81
rautensa huipulla, puhkesi sota Rooman ja sen liitto-laisten valille. Pompeiji oli liittolaisten tarkea tuki-kohta. Rooma voitti, sen diktaattori takavarikoi maita Pompeijin asukkailta ja lahetti sinne asumaan sota-veteraanejaan. Ne kaksi diktaattorin suosikkia, mitka niiden nimet taas oli ...
- Gaius Quinctius Valgus ja Marcus Porcius.
- Aivan, Porcius ja kumppani sai maita helvetisti, ja hillitakseen kateutta niiden oli tehtava suunnatto-mia lahjoituksia Pompeijille, ne rakennutti jopa teat-tereita. Omilla rahoillaan ne korjautti kaupungin-muurit, mihin oli tietysti syyna sekin, etta Spartacus joukkoineen liikehti lahimaastossa. Mutta ei orjaka-pina ollut ainoa syy, jonka takia ne vahvisti Pompei-jia. Eika niiden vallanhalukaan selita kaikkea. Syyna oli tuo keskinkertaisten tyyppien ainainen omituinen halu olla itseaan suurempia. Siina on jotain tuonpuo-leiseen kurottuvaa.
- Ma en tiennytkaan etta sa uskot johonkin muu-hunkin kuin materiaan.
- Ma uskon tuskin mihinkaan. Ma puhun nyt niista papoista. Taalla Pompeijissakin niille muovau-tui hiljalleen virkaura, josta ei sallittu poikkeuksia. Ensin muutama vuosi kaupunginsihteerina, sitten kaupunginjohtajana ja erikoiskaupunginjohtajana, joka nimitti ja erotti neuvoston jasenet, ja viela kaupanpaallisiksi ne sai sen omituisen pappisarvon, jonka joka pappa halusi virkauransa viime vaiheessa kun lihat oli jo loystyneet - se kaikki on niin kuin meilla.
Tarjoilijapoika toi ruuat poytaan, kaatoi lisaa vii-nia ja vilkuili heita, niin kuin olisi tiennyt heista jonkin likaisen salaisuuden. Isanta tuli keittiosta ja pyyhalsi poydan ohi paa hyvin pystyssa. Poika tarjoi-iuliinoineen asettui seisomaan nurkkaan, kasvoillaan julkea virne.
82
83
Kiusaantuneena Merja alkoi syödä ja yritti olla näkemättä poikaa. - Se ainakin oli erilaista, että naiset ja orjat ei saaneet äänestää.
- Mutta naiset ja orjat pystyi vaikuttamaan vaa-lien tulokseen uskomattoman tehokkaasti, sehän käy ilmi vaalimainonnasta, Antse sanoi ja alkoi hotkia ruokaansa, välittämättä siitä mitä söi. - Oli siis tämä hallitseva luokka, ja niiden piti maksaa omasta pussistaan valtavia summia asemansa vuoksi, sillä virkamiehet ei saaneet lainkaan palkkaa. Niiden oli uhrattava paljon kaupungin ja sen asukkaiden hy-väksi.
- Se ainakin on toisin kuin meillä, Merja sanoi. Ruoka ei lainkaan maistunut hänelle, ja viinissäkin hän oli tuntevinaan etikkaisen maun.
- Ensi alkuun se näyttää toisenlaiselta, mutta ei se ole. Meidän päälliköt uhraa perheensä, yksityise-lämänsä, kaiken mitä ne todella elämältä haluaisi, ja vain siksi että ne kurottuu johonkin enempään kuin mitä ne itse on. Ne on lahjattomia, ne ei osaa säveltää, ne ei hallitse integraalilaskua, ei avaruus-geometriaa, niillä on vain tämä yksi mahdollisuus. Entä sitten ne Pompeijin rikkaat perheet joilta puuttui perinteet ja arvovalta, nekin kurottuivat ylöspäin, pyrkivät soluttautumaan ensimmäiseen ryhmään. Niille sallittiin vain yhden pykälän arvonnousu, ei isompaa harppausta, joten ne mielis-teli jotakuta kaupungin johtomiestä ja tarjoutui adop-toimaan sen nuorimman pojan, ja näin nousukassu-kukin sai nimensä johtomiesten listalle. Niillä oli sisäinen pakko tehdä nun.
- Tai mittaamaton kunnianhimo, Merja sanoi ja näykki salaattia. Antse oli syönyt molemmat astiansa jo tyhjiksi, edes huomaamatta mitä tunki suuhunsa, ja murenteli nyt leipää pöytäliinalle.
- Mutta mistä se syntyy? Antse pohti. - Entä ne vapautetut orjat, jotka oli perineet isäntänsä nimen ja valtavat omaisuudet, niillehän piti perustaa kokonainen uusi yhteiskuntaluokka, ja entä pienyrit-täjät ja ylhäisten perheiden orjat, joiden oli pakko tyytyä asemaansa, mutta niidenkin keskuudessa kil-pailtiin ja niiden piti saada jotenkin nimensä esille seiniin.
- Entä alaluokka, Merja sanoi ja nojautui taakse-päin. Poika lähti laiskasti pöytää kohti, vei tyhjät astiat pois ja näytti siltä kuin olisi tikahtunut pidätet-tyyn nauruun.
- Alaluokan muodosti vapaa köyhälistö ja alim-mat orjat. Sä tiedät että sana proletariaatti tulee sanasta proles, lapset. Ne pystyi antamaan yhteis-kunnalle vain lapsia, ja niitä lapsia tungettiin virka-miesten henkivartijoiksi tai hyviin liikkeisiin juoksu-pojiksi, ja nekin kirjoitteli seiniin jos osasivat, sillä kammottavalla latinallaan. Kuule, orjakapinat oli sittenkin vain poikkeuksia, Antse sanoi ja viittasi poikaa tuomaan laskun.
- Oli siellä kapinallisiakin seinäkirjoituksia, Merja sanoi .- Yksi kirjoitti olevansa sitä mieltä, että kaupungin kassa pitäisi jakaa tarvitsevien kes-ken, hänestä siellä oli turhan paljon rahaa.
- Sehän oli hyvä että kirjoitti, Antse sanoi ja hymyili itsekseen.
Lasku tuotiin. Se oli sekava ja epäselvästi kirjoitettu ja suurempi kuin runsaankin lounaan hinta olisi ollut.
- Petosta koko lasku, Merja sanoi. - Sitäkö ne on virnuilleet kaiken aikaa, suunnitelleet tämän.
Antse maksoi rauhallisesti laskun, hymyilikin koh-teliaasti ja hyvästeli. Kun Merja katsoi taakseen, hän näki pojan vilkuilemassa heitä ravintolasalin ovelta.
84
85
li
- Uusi Pompeiji on kasittamaton paikka, Merja sanoi ulkona. - Kuinka ihmiset voi olla taalla noin hirveita.
- Totta kai ne on, Antse sanoi.
He kulkivat kasikoukkua Uuden Pompeijin kaduil-la, joiden varrella ei ollut mitaan katsomista. Oli noussut kuumottava kuiva tuuli, joka kuljetti hiekkaa mukanaan. Kaikkialla naytti autiolta, paljaalta, ja jos sulki silmansa, luuli kuikevansa aavikolla. Hiekka tunkeutui silmiin ja sieraimiin, eika tuuli virkistanyt vaan uuvutti entisestaan. Heidan jaljessaan nilkutti kolmijalkainen koira. Sen silmat olivat anovat.
- Sita on lyoty ja kidutettu niin, etta se on jo kai-ken karsimyksen tuolla puolen, Merja sanoi. - Sen jalka on varmasti katkaistu tahallaan.
- Luuletko niin, Antse sanoi.
Heilla ei ollut koiralle mitaan annettavaa. Se seura-si heita hotellin ovelle asti, horjahteli ja istuutui epa-varmasti. Koiraa tultiin heti hatistelemaan pois.
- Tuo koira on ainoa olento, joka on suhtautunut meihin ystavallisesti Uudessa Pompeijissa, Merja sanoi.
Hotellihuoneeseen paastyaan he menivat yhta aikaa kylpyyn. Vesi ammeessa varjaytyi heti niin tummaksi, etta se oli samantien vaihdettava. He kaasivat uuteen veteen kylpyvaahtoa ja istuutuivat ammeen pohjalle vastakkain, polvet koukussa. Lammin hoyry raukaisi heita, he nojailivat ammeen laitoihin.
- Tappelu Amfiteatterissa pompeijilaisten ja nu-cerialaisten kesken oli epailematta provosoitu ja liit-tyi Neroa vastaan suunnattuun kapinahankkeeseen, tuonkin ne on osanneet silloin, Antse puhui. Hanen suunsa oli kaunismuotoinen, ylahuuli paksu ja kaa-reva. Hikipisaroita oli noussut siihen kohtaan missa
oli aavistus viiksista. - Viimeisina vuosina Pompeijin muutos kiihtyi, vieraspaikkakuntalaiset ja orjien jal-kelaiset paasi kaupungin johtopaikoille, ylimyspalat-sit muutettiin raskaalla kadella talouselaman palve-lukseen, ylhaison tilalle tuli gryndereita ja muita keinottelijoita . . .
- Se kaikki on toistunut, toistunut, Merja sanoi unisesti ja nojasi paataan ammeen reunaan. - On sietamatonta ajatella, miten se on toistunut.
- Kaikki oli jo kaatumassa, Antse puhui. Han oli sulkenut silmansa. - Tiedetaan yleisesti etta kaikki kaatuu, mikaan ei pysy, johtomies vanhenee, sen lihat loystyy, se kykenee enaa liikkumaan vain tuettuna. Elama lipuu kasista, ja silti pitaa vain kurottua ylemmas, ylemmas, ja nimet esiin, kuule, usko mua, siina on jotain tuonpuoleiseen kurottuvaa, arvoituksellista . . .
Suihkussa he alkoivat hyvailla ja suudella toisiaan, menivat kiireesti leveaan vuoteeseen, kietoutuivat toisiinsa kiivaasti, toinen toistaan sohien. He huohot-tivat toistensa korvaan kehoituksia ja vaatimuksia, joita ei koskaan aikaisemmin ollut sanottu aaneen, aivan kuin he olisivat kohdanneet sattumalta taman yhden kerran eika sitten enaa milloinkaan. Maates-saan uupuneina, kuivan tuulen puhaltaessa sisaan avoimesta ikkunasta, he kaansivat toisilleen selkansa kuin vieraat ja vaipuivat heti uneen.
Merja havahtui pian hereille nahtyaan unen, jossa han kulki Antsen kanssa vanhan varuskuntakaupun-gin valleilla. Unessa ei ollut mitaan selittamatonta. Se kaupunki oli olemassa, siella han oli kaynyt Antsea tapaamassa. Antsella oli asevelvollisen nau-rettava univormu yllaan. Ja juuri siella, varuskunta-kaupungin valleilla, kompelossa harmaassa asepu-vussaan ja isoissa saappaissaan han oli muuttunut
86
Merjalle läheiseksi. He kävelivät käsikädessä valleil-la ja laskeutuivat kujille. Oli alkusyksy, illat olivat pimeitä ja raikkaita, kaikkialla nousi hopeista su-mua. Vanhoissa linnoituksissa, joita ei enää tarvittu, oli jotain lempeää, armeliasta, anteeksiantavaa. Aamulla Merja katsoi matkustajakodin ikkunasta paraatiharjoitusta kentällä ja tiesi, että siellä oli nyt yksi häntä varten. Hän nousi vuoteesta alastomana, sellaisena kuin oli siihen jäänyt, tunsi itsensä iloiseksi ja rauhalliseksi ja odotti tyynesti hetkeä, jolloin Antse vapautuisi kasarmilta ja tulisi takaisin vuoteeseen.
Hän katseli kun Antse nukkui, otsa hikisenä ja huulet raollaan. Hän mietti milloin kertoisi. Tähän asti oli ollut vain epämääräinen aavistus, joka pelotti ja kiehtoi. Nyt se oli jo asettunut häneen, vaikka se vasta hahmotti itseään, pään, raajojen, silmien alkioi-ta, ja lähetti hänelle unia, joissa oli silmättömiä ja kädettömiä vastasyntyneitä. Hän arvioi milloin tunti-si ensimmäiset lehahdukset ja milloin se alkaisi Iii— kehtiä määrätietoisesti. Hän meni ikkunalle, oli pimeää, kuumottava tuuli puhalsi yhä ja rahisutti kuivia lehtiä. Hän unohti missä oli.
It-
TIE
Oli hu na sun etuper sisällä tynyt tien h kaikki olisivc erotta nähnyi,
Hänelle oli selostettu, että sitä oli maalattu,, tu, sinne oli hankittu uudet mukavat tuolit vanhojen ja kolisevien tilalle. Kunnostaminen oli tehty talkoo-voimin, hänelle oli selitetty. Parikymmentä vuotta lalo oli seissyt rämettyneenä ja hylättynä, sen puna-multa oli tummunut, mutta nyt se oli kuin haudasta noussut.
Ikkunoita ei avattu, ja Salmisen mielestä salissa oli kuumaa, tukahduttavaa. Takaraivoa särki, häntä lükoilutti ja silti värisytti kuin kuumeessa. Buffetin pnolelta kuuluva puheensorina tuntui ilkeältä. Se losin lakkasi heti kun hän nousi ja asteli kohti puhu-|;ikoroketta, ja talossa liikkuva irtoväki kerääntyi heti (welle kurkottelemaan. Sali oli koristeltu punaisista ja keltaisista kreppipapereista tehdyin nauhoin, se oli
h-
Uä
tn,
ei (IIa än. paneloi-