Hampaat
Joskus jatkosodan aikana perhe evakuoitiin pohjoiseen. Minun perheeni, isosisäni Benno ja isoäitini Wera. Me jouduimme pieneen ruotsalaiskylään jonnekin Vaasan ja Kokkolan välille; mina en ymmärtänyt miksi juuri sinne, ja miten olisinkaan voinut ymmärtää, minähän olin aivan pieni, muutaman vuoden ikäinen. Myöhemmin se sitten selvisi minulle. Kylä on rannikolla. Siihen sen olivat jotkut perustaneet ties milloin ja sähen se oli jäänyt, rannikon ja unohduksen välimaille.
Me tulimme sinne kesällä. Isoisä katseli hämmästyneenä ympärilleen ja nuuhki ilmaa joka haisi mereltä. Kylaläiset vilkuilivat meitä ikkuna-verhojen takaa. Kun he myöhemmin uskaltautuivat esiin, he kiersivät meidät kaukaa, kaartelivat ja kyräilivät; joku yski. Kaksi vanhaa ukkoa uskalsi juttelemaan Bennon kanssa vaikealla murteellaan; he sormeilivat epämuloisina Bennon takkia, Benno tarjosi heille nuuskaa ja kohta ukot ilmoittivat yhteen ääneen polveutuvansa viikingeistä. Sita he toistelivat aina kun satuimme tapaamaan heidät kylätiellä, min ettei meidän autta-nut muu kuin uskoa. Me uskoimme. He polveutuivat viikingeistä.
Ihmeellinen kylä se oli, yhtä takapajuinen kuin joku Kainuun korpikylä, vaikka eri tavalla. Joku voi siihen sanoa että takapajuinen on takapajuinen. Nun on. Mutta kainuulainen korpikylä on köyhä ja siksi takapajuinen. Meidän kylämme oli melko vauras mutta silti takapajuinen. En minä sitä tarkoita että kylässä ei löytynyt ristin sielua eikä pakanaakaan joka olisi osannut suomen kieltä; sillä ei suomen kielen taitaminen vielä osoita mi-tään suurenmoista sivistystasoa. Mutta jos minä sanon että se oli sellainen
79
kylä, että kun nuuski ilmaa syvaän, saattoi tuntea nenässään noitarovion käryn . . . Tuntui siltä kuin viimeiset noitavainot olisivat tapahtuneet edellisvuonna pääsiäisen aikaan.
Kyläläiset olivat meille kuitenkin aika ystävällisiä. Ja kun äitini, hyvä-sydäminen ihminen, kerran oli handle harvinaisen ilkeästi todennut, että viikinkikyläksi tämä kylä oli todella aito ja alkuperäinen, kun ei mitään kehitystä näytä tapahtuneen senjälkeen kuin viikingit olivat tähän kylään asettuneet, punastelivat kyläläiset mielihyvästä ja kiittelivät äitiä kovasti kauniista sanoista. He vakuuttelivat ylpeinä että tässä kylässä kaikki oli tosiaan aivan samalla tolalla kuin tuhat vuotta sitten. Äiti nolostui kau-heasti mutta kyläläiset alkoivat pitää meistä.
Saimme kerran viikossa käyttää kylän ainoata ja kollektiivista saunaa, mikä oli hyvin tarpeen, sillä viikingit olivat tänne tullessaan tuoneet mu-kanaan elinvoimaisen ja sitkeän kirppulajin. Tällä minä en tahdo väittää etteikö suomalaisalueellakin olisi ollut kirppuja, siellä täällä. Meidän kylässä nyt joka tapauksessa oli kirppuja, eivätkä ne saunan löylyssä kuol-leet. Sauna olikin melkein ainoa osoitus siitä ettei tämäkään kylä ollut ko-konaan välttynyt ympäröivän suomalaisasutuksen vaikutukselta, vaikka kyläläiset olivat tarmokkaasti yrittäneet sulkea korvansa, silmänsä ja sydä-mensä ulkomaailmalta. Tästäkin he olivat kovin ylpeitä ja ihmettelivät sitä että me puhuimme sekä ruotsia että suomea ja vielä ymmärsimme muutaman sanan heidänkin murrettaan.
— Int ere te ha viri nä me here toko dära finner, int vasa? sähisi vanha hampaaton mummu kylän saunan lauteilta ja kumartui alastoman äitini puoleen kun tämä epäröiden istui ja köyristi selkäänsä kun joku hihkuen heitti kiukaalle vettä. Äiti haukkoi henkeään eikä osannut vastata eukolle mitään. Eikä hän ollut eukkoa ymmärtänytkään. — Ere, va? int ere here te ha viri, vasa? intti eukko ja äiti ravisteli mietteliäänä päätään ja ihmet-teli mistä oikein oli kysymys. Sitten hän valeli vettä minun selkääni, sillä minä valitin kuumuutta. Mummo alkoi ankarasti ruoskia laihoja kupei-taan vihdalla. Ilmavirta poltti ihoa ja minä purskahdin itkuun.
80
Me asuimme pienessä pohjanmaalaisessa maatalossa. Piirongin päälla oli samovaari ja nurkassa ompelukone, jonka isoäitiWera oli raahauttanut Helsingistä. Kyläläiset kävivät ihmettelemässä samovaaria ja Bennon piti keittää litroittain teetä ennen kuin he uskoivat että tuo vekotin oli teenkeit-tämistä eikä esimerkiksi viinanpolttoa varten.
Isäntämme oli kalastaja. Hän asui pienessä mökissä parin kilometrin päässä meistä, rannalla. Hanta kutsuttiin kylässä Kukkus-Wilhelmiksi, vaikka hänen nimensä oli Hölger. Sukunimen olen unohtanut. Me kut-suimme kohteliaasti häntä herra Hölgeriksi, mutta silloin hän luuli että me puhuimme jostakin toisesta. Hän toi meille usein tuoretta kalaa ja mitä muuta hänen verkkoonsa oli tarttunut, otti piippunsa esille ja istuutui ras-kaasti vihreään keinutuoliin. Hän kertoi kuulumisia kylästä ja lähimmistä kaupungeista ja pojastaan joka vielä hengitti rintamalla. Puhellessaan hän loi tutkivia katseita muratinvihreisiin huonekaluihinsa, jotka hän oli kaksi-kymmentä vuotta sitten ostanut Vaasasta yhdestä kuolinpesästä ja joista hän oli hyvin ylpeä. Hänellä oli hy vä näkö ja hän huomasi heti niissä jokai-sen uuden naarmun. Hän ei koskaan huomauttanut naarmuista, nousi vain keinutuolistaan, käveli huonekalun luokse ja koetteli suomuisella sormel-laan uutta naarmua, työnsi kyntensä siihen ja veti sitä muutaman kerran edestakaisin pitkin uraa, koko aj an puhellen muista asioista. Äitini punas-tui joka kerran kun hän näin teki ja kiirehti kaivamaan esille appensa Bennon sikareja tai piipputupakkaa, jotka hän oli aikonut lähettää miehelleen, joka myös hengitti rintamalla, ja tarjosi niitä Kukkus-Wilhelmille. Tämä pani sikarin korvansa taakse, istui jälleen ja kyseli mitä isälleni kuului ja kuuluiko hänestä mitään. Äitini huokasi silloin raskaasti ja sanoi: — Hän clää ja hengittää rintamalla vielä, viimeisten tietojen mukaan.
Ja Kukkus-Wilhelm nyökkäsi ja sanoi ettei ollut mahdotonta että siitä sodasta joku vielä selviäisi hengissä ja ehjänäkin . . .
Samana päivänä kun minä olin maistellut kuistilla sianruuaksi tarkoitet-tua sörsseliä, Jossa uiskenteli perunankuoria ja kalanpäitä, ja saanut siitä hy-västä äidiltä ensimmäisen kunnollisen korvapuustin (jos ghettojen ja kes-
(1   - Katz, Kun isoisä Suomeen hiihti 8l
kitysleirien ja pommitettujen kaupunkien lapset Euroopassa olisívat saa-neet yhtä ravitsevaa ruokaa kuin se sianruoka jonka takia minä sain sel-kääni, he olisivat kuolleet paljon pulleampina. Tätä ei äitini tullut ajatel-leeksi. Tai ehkä hän ajatteli juuri sitä), samana päivänä Kukkus-Wilhelm taas toi meille silakoita, sormeili huonekalujaan ja kyseli kuulumisia isäs-täni ja äiti vastasi iloisesti: —Tänään hän tulee kotiin lomalle .. . hän kes-keytti ja katsahti Kukkus-Wilhelmiin kysyvästi, — hän kirjoitti ja sanoi tulevansa tänään . . . jos hän vain hengittää . . . me odotamme häntä tänään?
— Miksei luutnantti hengittäisi, riski mies, sanoi Kukkus-Wilhelm, kiitteli sikareista, jotka isoäiti Wera oli hänen kainaloonsa työntänyt ja nousi lähteäkseen.
— Älkää vielä lähtekö, sanoi äiti ja saatteli Kukkusta ovelle, — vaan tul-kaa toistekin, ja kun kalastaja oli lähtenyt, hän sanoi väsyneesti anopil-leen: — Minä en enää kestä katsella näitä hirveitä huonekaluja . . . miten ihmeessä niitä voisi varoa, kun on lapsia ja ne on aina tiellä . . . huonekalut. Sitäpaitsi minä olen varma siitä että tuo vihreä on myrkyllinen .. . siinä on arsenikkia ja me saamme sitä elimistöörnme, vähitellen ja pienin erin ja kuolemme kaikki täällä jumalan selän takana ja varmaan samana päivänä kun sota loppuu ja tulee rauha ja ihmiset iloitsevat. . .
— Mitä sinä sanot? hätääntyi Wera ja tunsi heti myrkytyksen oireet ruumiissaan. Häntä alkoi pyörryttää ja hän nojasi vihreään piironkiin, huomasi sen ja perääntyi siitä pelästyneenä. — Luuletko tosiaan . . . ? Mi-nustakin nämä o vat kauheat... meidän pitäisi siirtää ne ullakolle tai pi-halle tai jonnekin, meidän pitää pakottaa kalastaja ottamaan ne takai-sin .. . Voisimme tuoda Helsingistä tilalle meidän mustan tammisen ka-lustomme...
— Hän on tullut hulluksi, julisti Benno joka palasi kävelymatkalta kä-dessään kävelykeppi Jossa oli kaunis hopeinen nuppi, nun raskas, että sillä olisi helposti murskannut miehen pään. — Hän haluaa raahata Helsingistä tammisen kaluston, keskellä sotaa!
82
— Nämä huonekalut ovat myrkytettyjä . . . myrkyllisiä, selitti Wera varmasti, — ne on heti saatava ulos täältä .. .
— Arvelimme että niiden värissä saattaisi olla arsenikkia, täsmensi äitini hieman häpeissään.
— Totta kai niissä on, ja myrkky on varmaan jo levinnyt tapetteihin ja lattianrakoihin ja meihin, sanoi Wera ja istuutui ja hengitti jo vaikeasti.
— Siinä tapauksessa on myôhäistä tehdä mitään, sanoi Benno synkästi, otti minut polvelleen, nosti peukalollaan vuorotellen kumpaakin silmäluo-meani ja katseli läheltä silmiini. — Sitä minä arvelinkin, hän sanoi ja kään-tyi naisten puoleen, — myôhäistä on. Silmistä sen ensiksi näkee, myrkytys-tilan. Pojan silmät ovat vihreät!
— Mitä?! huusivat äiti ja Wera yhtaikaa ja ryntäsivät katsomaan, katsoi-vat ja muistivat että minulla oli aina ollut vihertävät silmät. Wera suuttui Bennolle, meni ikkunan ääreen istumaan, juuttui siihen ja katseli vihai-sesti ulos. Äiti pani helpottuneena minut nukkumaan viereiseen huonee-seen. Hän oli pahoillaan korvatillikasta, jonka minä olin ansainnut, ja jätti oven raolleen kun pyysin. Minua ei nukuttanut. Odotimme isää kotiin.
Isoäiti Wera odotti ikkunan ääressä. Hän katseli itsepäisesti tielle ja näki auringon hitaasti laskeutuvan Pohjanlahteen, Suomen ja Ruotsin vä-liin. Hän ei miettinyt asiaa, vaan keskittyi odottamaan. Hän hyräili jiddis-hiksi laulua, jonka hän Iuuli kuulleensa lapsena äidiltään tai joltakin, mutta jonka hän luultavasti oli keksinyt itse. Se oli kehtolaulu, ja siinä lasta keho-tettiin nukkumaan ja lohdutettiin kertomalla että isä tulee rintamalta kotiin ja nojaa uuteen ystävään sillä hän on tullut sokeaksi ja uudella ystä-vällä on valkoiset hampaat ja uusi ystävä ei olekaan kukaan muu kuin Ma-lach Hamaavet, kuoleman enkeli.. .
Isoäiti Weran kehtolaulut oli vat kaikki lohduttomia, toiset lisäksi kar-meita, ja minä näin monta painajaista hänen kehtolaulujensa takia, joita hän lauloi puhtaalla huilumaisella äänellään. Itkin monta kertaa kolmen onnettoman suden takia, joiden tietysti kävi huonosti. Yksi oli sokea, toi-ncn kuuro (ja mykkä) ja kolmas oli sokea, kuuro ja lisäksi rampa. Kulkivat
83
tietä pitkin nälissään eikä kukaan säälinyt. Päättivät silloin sokea ja kuuro susi syödä sokean kuuron ja ramman suden, kun eivät muuta neuvoa tien-neet. Söivät sen ja jatkoivat matkaansa nälissään. Sitten kuuro söi sokean takaapäin ja jatkoi nälissään matkaa. Ei kulkenut kauankaan kun jo metsä-miehen luoti tavoitti, kun se kuurona ei kuullut pyssyn pauketta, ja luulta-vasti sen vainukin oli jo heikko . . .
Äiti kattoi pöydän ja juoksi välillä keittiöön, Benno penkoi piirongin laatikoita . .. Isoäiti katseli tielle ja lauloi huilumaisella, hieman ilmeettö-mällä äänellään:
Schluf mein Kind, schluf mein Sin Täte kummt fum Front ahin kummt er ober nit alein leint sach an a guter Freind . . .
— Saakeli, minä en ymmärrä tätä, sanoi Benno, missä ovat kaikki minun sikarini? ja hän penkoi edelleen laatikoita ja työnsi piirongin syrjään ja katseli olisivatko ne pudonneet seinän ja kaapin väliin.
Schluf mein Sin, schluf mein Kind Täte is geworn blind und sein Freind mit weissen Zeiner ister Toidesengel seiner . . .
Lopeta nuo karmeat loitsusi, huusi Benno ja kääntyi naama punaisena Weraan päin. — Onko kuoleman enkelillä valkoiset hampaat? Kuka on tullut sokeaksi? Älä sinä maalaa pirua seinälle. Minä en löydä sikareitani.
Wera puri huultaan ikkunan ääressä.
— Oletko sinä piilottanut ne, kysyi epäluuloinen Benno.
— Miksi minä olisin piilottanut ne? kysyi Wera tyynesti.
— Siksi että lääkäri on kieltänyt minua polttamasta.
— Miksi sinä sitten poltat? kysyi Wera kääntymättä.
— Minun tekee silloin tällöin mieli. Onko sinulla jotain sitä vastaan?
— Tietenkin on, mutta sinäkö siitä välittäisit?
— Sinä siis olet piilottanut ne?
— En, annoin ne Kukkus-Wilhelmille.
— Mitä? Kaikki?
— Ei niitä monta ollut.
— Sinä annoit kalleimmat sikarini Kukkus-Wilhelmille! Hirschprun-gini! huusi Benno ja löi otsaansa.
— Älä huuda, en minä ole mikään sikarintuntija. Turha sinun on sel-laista vaatia. Minä en polta edes savukkeita. Minä annoin ne hänelle. Hä-nen kanssaan kannattaa olla hyvissä väleissä.
— Minunko siitä täytyy kärsiä? kysyi Benno. — Lahjoittiko hän si-nulle ehkä parhaimmat kalansa? Mitä? Vai toiko hän ehkä silakoita? Minä näin keittiön pöydällä silakoita.
— Ehkä sinun ei tarvitse syödä, ehkä sinä elät sikareillasi, mutta tämä perhe tarvitsee ruokaa, sanoi Wera järkkymättömänä.
Benno oli hiljaa. Hän katseli Weran selkää mietteliäästi, kääntyi ja silmäsi ympärilleen huoneessa otsa kurtussa ja huokasi: — Olisipa edes yksi si-kari...
Meeri, äitini, tuli keittiöstä sylissään astiapino ja sanoi huolimattomasti: — Minä löysin sohvan alta yhden sikarin. Panin sen tuohon maljakkoon, ja hän nyökkäsi päällään maljakon suuntaan.
— Miksi maljakkoon? Luuletko että se kasvaa siinä? kysyi Benno ja meni maljakon luo ja veti sieltä keskisuuren sikarin, haisteli sitä ja tarkas-teli joka puolelta. — Se onkin aivan ehjä, hän huomautti tyytyväisemmin. Hän nuolaisi sikaria, puri sen pään poikki ja sanoi: —Tällaisena aikana . . . (hän pani sikarin suuhunsa). . . kun sodat raivoavat kaikkialla . . . (hän ctsi tikkuja). . . kun ihminen kuolee sadalla eri tavalla . . . (sytytti sikarin) . . . kun lapset syntyvät kuolleina ja kuolevat syntymättöminä . . . tällaisena aikana kuulostaa lääkärin puhe vanhalle miehelle hölynpölyltä ...
Wera kääntyi hitaasti: — Mitä sinä sanoit?
84
85
— Tällaisena aikana nuori lääkäri puhuu vanhalle ukolle hölynpölyä, sanoi Benno ja puhalsi paksun savupilven. — Kieltää tupakoimasta . . .
— Miksi sinä yleensä kävit lääkärillä? kysyi Wera. Meeri keskeytti kat-tamisen ja katsoi Bennoon levottomasti.
— No muuten vain, sanoi Benno nopeasti ja vähätellen. — Se oli nuori lääkäri, vastavalmistunut. .. Puheli kurkkusyövän vaarasta . .. kierteli ja kaarteli ja venkoili nun, etten minä ole varma puhuiko hän ylipäänsä minusta, minun kurkustani, minun sikareistani. .. Mutta laskun hän kyllä osoitti minulle.
— Älä sitten herran nimessä polta, sanoi Wera.
— No yksi sikari sinne tai tänne ... ei se kesäa tee . .. tuota, ojaan kaada mutisi Bennon lepytellen. Wera alkoi suuttua.
— Sinä viet minulta hen gen, Benno . .. me olemme olleet naimisissa yli neljäkymmentä vuotta, hän sanoi.
— Ja siinä sinä yhä vain seisot, Benno huomautti. Wera kääntyi ikkunaan päin.
— Se oli hy vin hellämielinen nuori lääkäri. Hella iikooälläläinen lääkäri, heh, Benno sanoi. — Sellainen joka vetää mustan paidan ylleen ja huutaa kuolemaa ruotsalaisille ja ryssille ja Juden raus . .. mutta minulle, vanhalle Venäjän armeijan kornetille hän ei úskalia puhua suoraan, vaan ka-kistelee ja yskii ja tuijottaa hätääntyneenä Uraliin päin. Mutta niinpä hä-nellä olikin silloin valkoinen takki yllään.
Wera ei kunnellut. Hän tuijotti yhä ikkunasta ulos ja sanoi miettivästi: — Sinä varmaan muistat sen kesän vuonna 1915. Et voi olla muistamatta, hän lisäsi pienoinen uhka äänessään.
— Muistan. Tottakai minä muistan. Minä olin haavoittunut. Makasin Smolenskin sotasairaalassa.
— Minä matkustin keskellä sotaa Smolenskiin ja raahasin sinut Iäpi tulen ja veden kotiin Suomeen toipumaan, huomautti Wera.
— Minä olen monta kertaa kiittänyt sinua siitä urotyöstä. Viimeksi kolme vuotta sitten minä sävelsin sinulle valssikantaatin, j olle annoin ni-
meksi: Kiitos-valssi, ja suluissa: Smolensk, tuhattayhdensansataaviisi-toista, sanoi Benno ja lauloi rämäkästi:
Kuolemaa uhmaten Werani saapui silmissä kyynel. . . dai-dai . . . Smolenskiin. Luuli ett sankari-Bennonsa kaatui, ■vuoteensa äärellä itki hän nun.
— Minä en jaksa kuulla tuota vähämielistä laulua, huusi Wera ja peitti korvansa, mutta Benno jatkoi:
Vaan hymykyn taipuikin sankarin huuli, Benno siin Weraansa syleilemään. Ol elossa mies jonka kuolleeksi luuli. Kotiin hän sankarin vei mennessään!
Wera polki vihaisena jalkaa ja huusi: — Minä en hakenut haavoittunutta miestä Venäjältä keskellä sotaa, jotta hän pelkkää tyhmyyttään savustaisi itsensä kuoliaaksi.
— Se nyt vielä puuttuisi, huusi Benno takaisin.
— Mika nun?
— Se nyt puuttuisi, sanoi Benno, — että sinä pelatessasi korttia akkojen kanssa sanoisit: »Tytöt, minä matkustin Smolenskiin vuonna 1915 hake-maan miestäni, jotta hän savustaisi itsensä kuoliaaksi.»
— Idiootti, huusi Wera, — sinun kanssasi ei voi puhua. Minä en puhu sinun kanssasi.
Vähän ajan kuluttua hän lisäsi: — Jos sinun käy huonosti, jos saat syö-vän, saat syyttää itseäsi.
— Ei minun tarvitse, sanoi Benno. — Riittää kun sinä syytät minua. Silloin Wera menetti malttinsa ja huusi: — Tukehdu sitten savuun, ih-
minen, ja niele se löyhkäävä sikari!
Meeri pelästyi nun että pudotti lautasen lattialle. Se särkyi pieniksi pa-lasiksi.
86
87
— Äiti vaan särkee lautasia, minä huusin tyytyväisenä makuuhuoneesta. —■ Pää tyynyyn ja silmät kiinni, huusi äiti takaisin.
— Mazeltov! sanoi Benno. — Sirpaleet merkitsevät onnea.
— Ei se tee ketään onnelliseksi että minun äitini vanha pietarilainen as-tiasto makaa sirpaleina lattialla, sanoi Wera kireästi.
— Voi, minä olen pahoillani, sanoi äiti. — Mitenkä se noin pääsikään luiskahtamaan käsistäni? ...
— Ei se mitään, rauhoitti Benno häntä. — Ihme että yksikään noista lautasista on vielä ehjä. Kun Wera pani minut tuomaan ne täpötäydessä junassa Helsingistä asti. Oli siinäkin ajatus.
Meeri alkoi kerätä lautasen palasia lattialta. Wera puolusti kantaansa: — Meillä on totuttu syömään sapattipäivällistä noista astioista, eilet sinä enää satu muistamaan. Ei minun mielestäni pidä luopua vanhoista tavoista vain siksi että on sota. Päinvastoin. Minusta on pidettävä kiinni vanhoista tavoista niin paljon kuin suinkin, varsinkin juuri sodan aikana.
— Minä pidin kiinni sinun vanhoista astioistasi niin kuin suinkin taisin, sanoi Benno. — Minä raahasin Helsingistä koko pääsiäisastiaston ja sapat-tikaluston ja padat ja kattilat ja vehkeet. Niitä sai vahtia ja pidellä ja nostaa ja raahata. Mutta ei se helppoa ollut. Vaasan asemalla .. . Olenko minä kertonut mitä tapahtui Vaasan asemalla?
— Olet kertonut, sanoi Wera kyllästyneellä äänellä.
— Vaasan asemalla, jatkoi Benno, — yhdestä laatikosta irtosi pohja ja padat ja kattilat putosivat laiturille kauhealla kolinalla ja kierivät joka suun-taan. Minä niitä keräämään. Ja siinä jonkin matkan päässä seisoo saksalai-sia ja nauraa minulle. Saksalaisia upseereita. Ne nauravat hyväntahtoisesti ja yksi niistä, hän oli luutnantti jolla oli kapeat Kristuksen kasvot, auttoi minua poimimaan sinun juutalaiset pääsiäiskattilasi maasta. Eihän hän tosin tiennyt mitä ne olivat. Sai kätensä nokiseksi yhdestä padasta, mutta hymyili vaan ja teki nokisella kädellään kunniaa. Arvatkaa mitä minä tein?
— Me tiedämme jo mitä sinä teit, sanoi Wera väsyneesti.
88
— Minä kiitin häntä hampaitteni välistä, jiddishiksi. Kristus-luutnantti pyyhki käsiään nenäliinaan, joka oli pienillä hakaristeillä koristeltu, ja hymyili vaan. Minä kiittelin häntä jiddishiksi. Sitten hän kysyi, polveuduinko minä Baijerista vai Tyrolista vai mistä, kun minä puhuin niin merkillistä saksaa mutta niin ihmeen sujuvasti. Hah! Ihmeellistä saksaa . . .
— Minä en vieläkään tajua, ettei se luutnantti voinut nähdä sinun kas-voistasi mistäpäin sinä polveudut, sanoi Meeri.
— Vaan eipäs nähnyt, sanoi Benno. — Ei näes ollut asioista perillä, nuori mies vielä. Mutta minä sanoin sille totuuden päin naamaa, niin kuin minulla on tapana. Minä tartuin kävelykeppiini ja ajattelin että jos mies al-kaa käydä hankalaksi, niin onhan minulla hopeanuppinen keppini. Kyllä minulla vielä voimia riittää. Sitten minä ryhdistäydyin ja sanoin sille suo-raan: — Minä olen juutalainen, nähkääs. Mutta samaan aikaan kun minä sanon sen, viheltää veturi, eikä se saksalainen kuule mitä minä sanon. Minä sanon sen vielä uudestaan, lujempaa, mutta se hei vetin veturi viheltää taas, eikä luutnantti saa selvää minun puheistani. Se nostaa taas käden lakilleen ja kävelee muiden saksalaisten luo.
— No mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? kysyi Meeri.
— No en kai minä vanha mies rupea tuollaiselle nulikalle valehtelemaan.
— Pitikö sinun sanoa yhtään mitään, kysyi Wera. — Sinä aiheutat meille kaikille hankaluuksia tuollaisella hölmöilyllä. Jospa se luutnantti hyvinkin kuuli mitä sinä sanoit? Jos se vain teeskenteli ettei kuullut. Mitä se tuom-moisen hullun ukon puheista välittäisi?
— Vai teeskenteli, suuttui Benno. — Meeri, sinä olet veturi ja Wera on luutnantti! hän komensi. — Minä olen minä . . .
— Voi, ei taas, kyllä minä uskon, valitti Wera.
— Et sinä kuitenkaan usko, sanoi Benno.
— Ettei anoppikaan yhtään mieti mitä puhuu, torui äitini.
— Minä todistan sinulle, ämmä, kun et kerran usko vähemmällä. Meeri, kun minä avaan suuni puhuakseni, sinä vihellät. Sinä osaat viheltää lujaa. Wera, sinä kysyt!
6 a — Kats, Kun isoisä Suomeen hiihti 8 9
— Alinulla olisi kyllä tässä muutakin tekemistä, sanoi äiti äreästi, mutta Benno ei siitä välittänyt vaan sanoi lyhyesti:
— Sapatti saa odottaa. Minä annan merkin. Valmiina: sormet suu-hun!
Hän nosti kätensä. Äiti pani kaksi sormea suuhunsa ja veti henkeä. Ja Benno avasi suunsa ja rääkäisi: — Ich bin a Jid, huitoen samalla käsil-lään ja äiti päästi pitkän vihlovan vihellyksen, joka lopuksi särkyi kahtia vienoksi terssiksi. Kun se oli kaikunut loppuun sanoi Wera nyrpeänä: — Was sagen Sie? mutta se ei kelvannut Bennolle: —
— Sinun pitää sanoa »Wie bitte?»!
— Wie bitte? kysyi Wera tottelevaisesti.
— Ich sage: DER JID BIN ICH! huusi Benno lujemmin samalla kuin äiti vihelsi vielä lujemmin, mutta ei niin lujaa etteikö Bennon käheä rääkäisy olisi kuulunut. . .
— Sitten hän nosti käden lipalleen, natsiluutnantti, ja käveli muiden luo, selitti Benno. — Joko sinä nyt uskot?
— Voisinko minä enää olla uskomatta, sanoi Wera väsyneesti. Silloin isosiskoni Hanna pisti päänsä ovenraosta ja kysyi:
— Mitä te melskaatte? Riitelettekö te?
— Emme, sanoi äiti hieman hämillään. Minä vain vihelsin.
— Minä kuulin että joku vihelsi. Miksi sinä vihelsit?
— No . .. me . .. isoisä halusi kokeilla . . . yritti äiti.
— Todistaa! Minä halusin todistaa. Ja minä myös todistin, julisti Benno voitonriemuisesti.
— Hän halusi todistaa, toisti äiti.
— Kun ei minun puheisiini enää tässä talossa uskota, selitti Benno.
— Kun hän puhui, minä vihelsin, täsmensi äiti.
— Sen minä kuulin, sanoi Hanna. — Mutta mitä hän sanoi?
— Sita minä en kuullut, sanoi äiti. — Minähän vihelsin.
— No min! Mitä minä sanoin! sanoi isoisä silmät kiiluen.
— Minähän sanoin etten minä kuullut, toisti äiti.
90
— Ota teistä nyt sitten selvää, mutisi siskoni Hanna. — On tämäkin tapa odottaa isää kotiin lomalle.
Tämä oli meillä yksi tapa odottaa isää kotiin lomalle.
Äiti oli kattanut pöydän valmiiksi, istui pyödän ääressä ja yritti kömpe-lösti kiertää itselleen sätkää. Benno oli ottanut korttipakan esille ja sekoit-teli sitä. Wera istui ikkunan äärellä ja hyräili laulua Kuoleman enkelistä. Minä en vieläkään nukkunut. Benno pudotti hermostuksissaan kortteja lattialle:
— Sinä vain hyräilet siitä valkohampaisesta. Istut siinä murjottamassa ja teet muutkin hermostuneiksi. Tule pois sieltä. Pelataan jotain! Pelataan pari erää marjaasia ennen illallista. Meeri, tule sinäkin mukaan.
— Minä en ehdi, sanoi Meeri ja taisteli sätkänsä kanssa. — Ei tästä tule mitään, hän sanoi kun tupakanpurut lentelivät sätkäkoneesta.
— Yritä yritä, neuvoi Benno. Älä pakkaa liian tiiviiksi. Ja nuole sitten kunnolla. Wera! Erä marjaasia!
— Minä pidän enemmän konkeenista, sanoi Wera.
— Se on akkojen peliä, sanoi Benno väheksyvästi. — Meeri?
— En minä ehdi. Jos te nimittäin haluatte syödä päivällistä...
— Totta kai me haluamme,. . . Wera, tule pois sieltä ikkunasta. Ote-taan nyt erä marjaasia.
— Konkeenia, vaati Wera.
— Hyvä on hyvä on. Pelataan sitten konkeenia. Minä jaan. Montako korttia siinä taas jaettiinkaan? Benno kysyi ja valmistautui jakamaan.
— Kaksitoista, sanoi Wera ja Benno alkoi jakaa. — Älä jaa minulle, jatkoi Wera. — Minä en pelaa sapattina.
Benno löi korttipakan pöytään ja kirosi: — Voi herrajumalauta! On siinä-kin! Mitä väliä sillä sitten on mitä pelataan kun ei kerran pelata?
— Onhan sillä väliä, sanoi Wera järkkymättömänä. — Sinäkin poltat sikareja!
— Mitä helkkaria se tähän kuuluu? kysyi Benno ihmeissään.
91
— Kyllä se vain jotenkin kuuluu. Sinähän tiedät varsin hyvin, ettei sa-pattina saisi polttaa. No, minä taas en pelaa sapattina korttia!
— Eihän tuossa ole mitään järkeä, huusi Benno. — Minähän poltan sapattinakin.
— Niinpä niin, sanoi Wera synkästi. — Ja jos sinun käy huonosti, se on sinun oma syysi, Se on jonkinlainen rangaistus.
— Rangaistus mistä? ,
— Tiedänkö minä muka kaikki sinun syntisi? J
— Voi herrajumala sun kanssasi, voihki Benno. — Meeri, pelataan me nyt, tämä odotus alkaa käydä hermoille.
— Jos sinun on niin nälkä ettet jaksa odottaa päivällistä, niin mene keit-tiöön ja tee itsellesi voileipä, sanoi Meeri-äitini.
— Ei minun ole nälkä, vakuutti Benno . . .
Meeri kyllästyi sätkäkoneeseen, viskasi sen pöydälle, nousi kävelemään edestakaisin. — Tällaista on evakon elämä, hän valitti.
— Mika sinuakin vaivaa? kysyi Benno.
— Päivällinenkin olisi jo valmis, jos appi olisi hankkinut paremman kanan. Tämä kana on ikivanha. Minä olen keittänyt sitä jo kolme tuntia. Se on vieläkin kovaa kuin posliini.
— Minä olen entinen tsaarin armeijan kornetti enkä mikään siipikarjan ostaja. Sitäpaitsi nyt ei ollut kysymys kanasta. Kana on sellainen kuin on. Parhaat kanat ovat rintamalla. Nyt on sota. Mutta viis minä kanasta. Kyllä minä illallista jaksan odottaa. Viis minä veisaan kanasta ja päivällisestä ja sapatista, sanoi Benno ja alkoi panna pasianssia. — Nyt on kysymys siitä että minä odotan poikaani Arjea lomalle. Me kaikki odotamme häntä. Odot-taminen käy hermoille jo sinänsä. Ja vielä hermostuttavampaa on kun vaimo seisoo jäykkänä ikkunassa ja tuijottaa lasittunein äidinsilmin maan-
tielle. Sellainenhan pelottaisi pois kenet tahansa. Tule nyt pois sieltä, Wera. i Eikö jossakin Toran kohdassa kielletä äitiä kyttäämästä hysteerisenä lo- ' malle palaavaa poikaansa? Ja vielä sapattina.
— Ei kielletä. Enkä minä ole hysteerinen. Sinä olet hysteerinen. Miksen )
minä saisi katsoa tielle? Mitä minun pitäisi katsella? Sinuako, kysyi Wera ironisesti ja katseli Bennoa. Minä olen katsellut sinua jo viisikymmentä vuotta.
Benno pani hartaana pasianssia. Pasianssi levittäytyi yli pöydän. Benno työnsi lautaset ja lasit ja syömäaseet kauemmaksi jotta pasianssille jäisi ti-laa. — Katsele sinä vaan, hän sanoi. — En minä tästä enää rumemmaksi muutu.
Wera harkitsi hetken ja kääntyi sitten ikkunaan päin: —Kyllä minä sit-tenkin mieluummin katselen maantielle.
— Muistatkos Benno, hän jatkoi hetken kuluttua, — mitä tapahtui kaksi vuotta sitten, syksyllä neljäkymmentäyksi?
— Muistanhan minä. Eihän sellaista voi unohtaa. Se oli silloin kun suo-malaiset sekosivat kokonaan ja saivat päähänsä vapauttaa inkeriläiset, vie-nankarjalaiset, syrjäänit, tsheremissit, ostjakit, vogulit, ainu-kansan.. . Ja hän löi kortin pöytään jokaisen kansan mainitessaan, antaakseen pontta sanoilleen.
— En minä sitä tarkoittanut, sanoi Wera. — Vaan sitä mitä tapahtui sinä iltana kun minulla oli semmoinen vuorenvarma tunne että Arje tulee lomalle. Minä katselin ikkunasta tielle monta tuntia. Silmissäkin hämärsi siitä tuijottamisesta, ja kun minä näin jonkun tulevan näkyviin tuolta kau-kaa mutkan takaa, nun minä tiesin kuka se oli, vaikka näin vain hämärän ja harmaan hahmon!
Wera innostui ja korotti ääntään: —Tiesin kuka hän oli ja vaikka tunnis-tin hänet vasta kun hän oli niin lähellä, että näki minut ikkunan takana ja heilautti kättään tervehdykseksi — Wera vaikeni hetkeksi — ennen kuin käveli talon ohi ja hävisi kukkulan taakse, niin minä tiesin, tiesin . .. kuka . . . hän . .. oli. . .
— Minäkin muistan kuka hän oli, sanoi Benno rauhallisesti ja kokosi pelikortit. — Hän oli Björn, Kukkus-Wilhelmin poika ...
— Kyllähän minä sen näin, myönsi Wera masentuneena. — Kukkus-Wilhelmin poika sieltä tuli, ei millään pahalla, ilostuuhan joku hänenkin
92
93
tulostaan, ainakin hänen vanha isänsä . . . Mutta minä olin nun pettynyt että kyynelet tulivat silmiin. . . Mutta sitten, pari päivää myöhemmin, kun ei kukaan tiennyt odottaa, Ar je tulikin lomalle, jatkoi Wera taas toi-veikkaana, — nun että puhu sinä vaan, Benno, minä seison tässä ikku-nassa.. .
— No seiso siinä sitten ja mätäne, murahti Benno ja pani kortit pois. Mutta Meeri-äitini toi täytetyn kalan pöytään, ja päätettiin ruveta syö-
mään. Voihan sitä syödessäkin odotella . .. Werakin tuli lopulta ikkunas-taan pois ja istui vastahakoisesti päivällispöytään. Piparjuurikastike oli väkevää ja ajoi kyyneliä Weran silmiin.
— Älä ota raskaasti, sanoi Benno hänelle.
— Kuka ottaa raskaasti, sanoi Wera ja pyyhki kyyneleensä.
— Oikein hyvää kalaa, kehui Benno.
— Mikset sinä sitten syö? kysyi Meeri.
— Enkö minä syö? Minä syön, väitti Benno. Hän pani palasen suuhunsa mutta alkoi yskiä, sylki palasen suustaan haarukalle, vei nenäliinan suul-leen ja yski kauan. Wera ja Meeri katsahtivat toisiinsa.
— Jotain kesäyskää, naurahti Benno ja työnsi lautasen syrjään.
— Vai yskää, ihmetteli Wera — Eikö kala maistu?
— Minähän sanoin että se oli hyvää, ärjyi Benno. — Tuo kanakeitto pöytään äläkä soita suutasi!
— Noinko ankarana? kysyi Wera.
Kanakeitto tuotiin pöytään, siinä uiskenteli pelimenejä ja jauhokokka-reita.
— Ei pelimenejä eikä kneidlacheja minulle, kiitos, sanoi Benno. — Pelkkää soppaa.
— Sinähän rakastat pelimenejä, huomautti Wera.
— Minä rakastan pelimenejä, ja minä toivon hartaasti että olisin nainut pelimenin sinun sijastasi, sanoi Benno katkerana.
— Ei se ole vieläkään liian myöhäistä, sanoi Wera loukkaantuneena. — Minä vain ajattelin, että kun sinä olet aina aikaisemmin. ..
94
— Meeri, tuo nainen pilaa ruokahaluni, valitti Benno.
— Eipä sinulla juuri näytä ruokahalua olevan.
— Hän pilaa lopunkin minun ruokahalustani. Minä haluan pelkkää soppaa. Benno söi puolet kanäkeitosta, Wera avasi jo suunsa mutta Benno loi häneen uhkaavan katseen ja Wera pisti suuhunsa jauhokokkareen.
— Aahaan, Jootamin pojan, Ussian pojanpojan, Juudan kuninkaan ai-kana lähtivät Resin, Aramin kuningas, ja Pekah, Remaljan poika, Israelin kuningas, sotimaan Jerusalemia vastaan, mutta he eivät voineet valloittaa sitä, väitti Benno.
— Mitä ihmettä?
— Miksi he eivät voineet valloittaa sitä, kysyi minun siskoni Hanna.
— Siihen on monta selitystä, sanoi Benno. —Tämä oli siihen aikaan kun Merodak-Baladan, Baladan Baladanin poika, Baabelin kuningas lähetti kirjeen ja lahjoja kuningas Hiskialle, kun oli kuullut hänen olleen sairaana ja parantuneen. Tämäkös siitä ilahtui!
— Ilahtuiko hän? kysyi Hanna.
— Ilahtui ilahtui. Kuinka ei olisi ilahtunut?
— No miten Jerusalemin kävi? uteli Hanna.
— Minä voisin kertoa sinulle koko jutun, sanoi Benno ja yritti syödä vielä muutaman lusikallisen keittoa, — ja sinä ymmärtäisit siitä ettei Her-ran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan, hänellä on vain muuta tekemistä.
— Mitä hänellä on tekemistä? kysyi Hanna.
— Hän viskelee ihmisiä tulisilla hiilillä . . .
— Joko minä tuon kanan pöytään, vai pitääkö tuota höpötystä vielä kauan kuunnella?
— Tuo kana pöytään vain . . .
Wera nousi mennäkseen keittiöön. Silloin o vi avautui ja isäni Ar je astui sisään, reppu selässä. — Arje! huusi Wera riemuissaan. — Isä! huusi Hanna ja minä ponnahdin sängystä. — Katos luutnanttia, sanoi Benno ja hänen silmänsä loistivat. — Terve, kotiväki! sanoi Arje ja riisui repun selästään.
95
— Hyväa ruokahalua! Hän heitti repun nurkkaan ja katseli Meeriä, joka punasteli mielihyvästä. Samassa olin minä hänen kaulassaan ja kiipesin is-tumaan hänen päänsä päälle. — Mistäs sinä tulit, oravanpoikanen?
— Mutta kuka vielä tulee? hämmästyi Wera ja katseli ovelle. Minä käänsin päätäni ja näin oviaukossa pitkän laihan hahmon, joka tuttavalli-sesti heilautti kättään. Vanha mies astuihuoneeseen ja sanoi: —Gut Shabes, sapattia! Hän veti suunsa liymyyn ja minä näin hohtavan valkoiset ham-paat, suuret, tasaiset, eheät hammasrivit vanhan miehen suussa; ukollaoli tuuhea harjatukka kuin koulupojalla.
— Pilka Tartak, äänsi Wera, — mistä sinä ilmestyt ja mitä. . .
— Minä tapasin Pilkan rautatieasemalla, hän syö meillä päivällistä, sanoi isä.
— Sehän on mukavaa, tervetuloa, sanoi Wera. — Mutta miten sinä näy-tät niin vieraalta? Sinussa on jotain outoa?
— Mulla on uudet hampaat, sanoi salakuljettaja ja loksautteli teko-hampaitaan. — Multa putos kaikki maitohampaat viimeisen Jörn Kippurin jälkeen, kun mä paastosin niin ankarasti ja sitten kasvoi nämä tilalle.
— Tervetuloa, Pilka, sanoi Benno käheällä äänellä.
96